Kansallinen veteraanipäivä, saksalaisaika ja menneisyyssuhde

Sunnuntaiaamu Rovaniemellä. Auringonpaiste ja linnunlaulu. Kahvia ja kaurapuuroa. Avasin sälekaihtimet ja mietin, että seuraavana päivänä näkisin salkoon nostetun lipun. Silloin vietettäisiin kansallista veteraanipäivää, ja Lapin sodan päättymisestä tulisi kuluneeksi tasan 70 vuotta.

Pitkällä kävelylenkillä oli aikaa ajatella. Lapin sodasta ei voi puhua käsittelemättä saksalaisia ja saksalaisaikaa Lapissa. Nämä tiet ja nämä talot on rakennettu toisen maailmansodan jälkeen. Lapissa asteli aikanaan noin 200 000 saksalaista sotilasta, osa heistä todennäköisesti juuri samaa rantapolkua pitkin kuin minäkin. Kemijoki virtaa jo paikoitellen, vain ohut jääkerros peittonaan. Saavun Hirttiöniemelle, kuten tavallisesti. Alueella kasvaa korkeaa mäntyä ja varvikkoa. Aurinko on sulattanut rannat jo aika päiviä sitten, silloin kun muualla sai vielä kulkea loskan ja rapakoiden keskellä. Useimmiten en juuri ajattele paikan menneisyyttä niemeä kiertäessäni. Aikanaan se oli sotilaallisesti tärkeä alue, se sijaitsi Kenraalinmajan vieressä ja alueelle rakennettujen rakennusten pohjat ovat vielä nähtävissä. Niemen kärjessä on selkeä koroke, johon toisinaan nousen maisemaa katselemaan. Siitä näkee selkeästi ja kauas, ja niin on tarkoituskin.

Hirttiönniemi. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Hirttiönniemi. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Lapin maakuntamuseossa avattiin 27. huhtikuuta saksalaisajasta kertova näyttely Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Sitä mainostettiin mustalla huumorilla – näyttelytiedot painettiin tulitikkuaskiin. On siitä joku jo kuulemma mielensä pahoittanut. Rovaniemen kaupunginjohtaja oli sopinut maakuntamuseon väen kanssa, ettei tikkuja enää jaettaisi. Vetäytyvät saksalaiset toteuttivat poltetun maan taktiikkaa ja Rovaniemi tuhoutui yli 90 prosenttisesti. Kenties suomalaisten on muutoinkin vaikea hyväksyä ystävyyttänsä ja kumppanuuttansa Saksan kanssa, jonka roolin kaikki tuntevat liittyen sodan hirmutekoihin. Lapin Kansan lukija Helge Niva kirjoitti seuraavasti:

Varsin outo tunne tuli, kun luin Veteraanijuhlan kutsun Lapin Kansasta 22.4. Kutsun loppuosan oli laitettu ilmoitus seppeleenlaskusta saksalaisille sotilaille ja näyttelystä suomalaissaksalaisesta yhteistyöstä jatkosodassa teemalla Wir Waren Freunde – me olimme ystäviä. Kuten hyvin tiedämme, kansallista veteraanijuhlaa vietetään vuosittain sodan päättymisen muistoksi 27.4. Tuona päivänä 1945 päättyi Lapin sota ja saksalaissotilaat karkotettiin. Näin rauha oli palannut Suomen maaperälle. Juhlia sodanaikaista aseveljeyttä saksalaisten kanssa voivat toki ne, jotka niin haluavat ja näyttelynkin pitää, mutta ei ole korrektia sotkea niitä millään tavalla Veteraanijuhlan viettoon. (LK 28.4.2015)

Kirjoitus viestii vaikeaa menneisyyssuhdetta, saksalaissotilaiden muistaminen ja saksalaisajan käsittely näyttäytyvät kirjoittajalleen vääränä tapana viettää suomalaisten veteraanien juhlaa – vaikka hän sen niille salliikin, jotka haluavat tapahtumiin osallistua. Veteraanipäivän sanajumalanpalveluksessa liturgina toiminut Jouni Riipinen huomautti, että sodan haavat ovat edelleen auki. Se näyttäytyy yllä olevan sitaatin tapaisena menneisyyden tapahtumien vastahakoisena käsittelynä ja näkemyksenä siitä, ettei suomalaisten veteraanien juhlapäivää saisi yhdistää saksalaisten sotilaiden muistamiseen.

Vuonna 2013 ilmestynyt fiktiivinen saksalainen TV-sarja Unsere Mütter, Unsere Väter (Sodan sukupolvi) käsittelee sotaa viiden ystävyksen, viiden tavallisen kansalaisen kannalta. Heistä kaksi on veljeksiä – vanhempi jo kokenut sotilas ja nuorempi vasta sotaan lähtevä. Eräässä jaksossa pikkuveli, Friedhelm, toteaa veljelleen: ”Sota saa meistä pahimman esiin”. Huomautus ei oikeastaan koske vain heitä kahta, tai saksalaisia, vaan ihmisiä ylipäätänsä. Historioitsija Wulf Kansteiner esitti Omnipresent and Invisible. The Nazi Genocide in German Popular Culture -luennollaan (2.12.2014, Turun yliopisto, jolla ei tosin käsitelty kyseistä TV-sarjaa) hätkähdyttävän huomautuksen. Natsit olivat aivan tavallisia ihmisiä. Ajatusta voi olla vaikea hyväksyä, ja sopiikin kyseenalaistaa, onko propagandan sokaisema, joukkotuhoihin osallistuva natsi tavallinen ihminen. Ymmärtäisin Kansteinerin ja Friedhelmin puhuvan samasta asiasta. Sodassa ihmisestä paljastuu puolia, jotka muutoin eivät tulisi esiin.

Seppeleenlasku Rovaniemen kirkon takana sijaitsevalle sankarihautausmaalle, Väinö Aaltosen "Miehen kohtalo tunturin huipulla" -patsaan edustalle. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Seppeleenlasku Rovaniemen kirkon takana sijaitsevalle sankarihautausmaalle, Wäinö Aaltosen ”Miehen kohtalo tunturin huipulla” -patsaan edustalle. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Kansallisen veteraanipäivän aamu on viileä. Taivas on kirkkaiden, valkeiden pilvien peitossa. Suuntaan Rovaniemen kirkolle sanajumalanpalvelukseen. Kaupungin tiedotteessa mainitaan: ”[t]avoitteena on vähitellen siirtää veteraaniperinnettä ja – tietoisuutta erityisesti nuorille ikäluokille”. Katselen ympärilleni. Näyttäisi, että olen kyseisen ikäryhmän ainoita edustajia, jos puolustusvoimien ja kaupungin nuorisohallituksen jäseniä ei lasketa. Jumalanpalveluksen jälkeen siirrymme kirkon taakse sankarihautausmaalle edustalle seuraamaan seppeleiden laskua. Hetki on harras ja olen kiitollinen rauhasta ja omasta kodista, kuten myös haastattelemani Petsamon siirtolaisten jälkipolvea edustava Elna (17.12.2013).  Huomioni kiinnittyy viereisen omakotitalon katolla kävelevään mieheen. Jonkin ajan päästä alkaa kuulua työkalujen iskeviä ääniä. Työn alla taitaa olla kattoremontti. Tahattomasti se johdattaa ajatukseni jälleenrakennuskauteen. Sotaa seuranneet vuodet olivat kiihkeää miinanraivauksen ja rakentamisen aikaa. Materiaalinen jälleenrakennus saatettiin tilastojen valossa loppuun vajaan vuosikymmenen aikana. Hämmästyttävän nopeasti siis, kun huomioi millaisen taakan Suomi oli saanut kannettavakseen sekä sotakorvausten muodossa, että henkisenä painolastina.

Kulttuuritalo Korundissa vietetty juhla jäi valitettavasti muiden, ennalta aikataulutettujen menojen vuoksi näkemättä. Osallistuin kuitenkin seppeleenlaskuun Norvajärvellä, jossa olin käynyt myös edellisenä päivänä ottamassa valokuvia. Noin 20 minuutin ajomatkan päässä keskustasta sijaitsee saksalaisten sotilaiden hautausmaa. Minun on vaikea kuvailla niitä tuntemuksia, joita mausoleumi, yli 2 500 sotilaan viimeinen leposija, minussa herättää. En hyväksy enkä ihannoi natsien tekoja tai sotaa, mutta olen varma, että kalkkikivilaattojen alla lepää myös aivan tavallisia kansalaisia – ihmisiä, jotka eivät ole yksiselitteisesti hyviä, eivätkä pahoja. Mausoleumin aulassa oleva Ursula Quernerin veistos Äiti ja poika on kylmä ja kova, niin kuin sotakin. Kuollut käsi ojentuu sisään astuvaa katsojaa kohti. Kerran, käydessäni Norvajärvellä tuulisena iltapäivänä, aurinko paistoi vastapäisistä, karheista ja paksuista laseista sisään. Tuuli heilutti puiden oksia ja varjot liikehtivät mausoleumin aulassa. Näytti kuin patsas olisi hengittänyt, se liikehti tuulen ja varjojen leikkiessä hämärässä sisätilassa.

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Aulasta noustaan pari porrasta tilaan, jota halkoo kahdeksan kalkkitaulua. Niissä lukee kunkin vainajan synnyin- ja kuolintiedot. Kulttuurihistorian ekskursiolla muutamaa vuotta takaperin oppaana toiminut Eero Pajula kertoi, että mausoleumiin on tuotu jopa viime vuosina löytyneitä jäännöksiä. Ennen seppeleenlaskua kahlaan hieman hangessa katselemassa sopivia kuvauspaikkoja, kun minut kutsutaan mausoleumin edustalle. Yllätyksekseni saan lämpimiä tervetulotoivotuksia ja kädenpuristuksia. Mieleni tekee tiedustella kaupungin edustajalta, Heikki Autolta, miten perinteiden siirtäminen seuraaville polville sujuu. Läsnä oli kymmenkunta henkeä, kaikki minua vanhempia. Olin myös ainoa nainen. Kenties noin puolen kilometrin kävelymatka ja kylmä sää vähensivät osallistujamäärää, mutten usko että paikalla olisi muutoinkaan ollut juuri tämän enempää ihmisiä. Tapahtumaan osallistuminen mahdollisesti edelleen mielletään saksalaismieliseksi sodan ihannoinniksi, vaikka kyse olisikin vainajien muistamisesta sodan päättymisen juhlapäivänä. Mielestäni on korrektia muistaa Lapin sodan molempia osapuolia. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, puheita ei enää siinä vaiheessa pidetty. En itsekään enää siinä vaiheessa katsonut sopivaksi alkaa tiedustella läsnäolijoiden ajatuksia ja näkökulmia.

Näyttely oli saanut ennakkoon huomiota osakseen muun muassa tulitikkujen vuoksi. Avajaisissa oli paljon ihmisiä: Arktikumin Polarium-sali on aivan täynnä ja istuuduin portaille seuraamaan puheenvuoroja ja dia-esitystä. Varsinaisessa vaihtonäyttelytilassa ehdin vaihtaa muutaman sanan näyttelyamanuenssi Hanna Kyläniemen kanssa. Hän kertoi, että maakuntamuseon väki on erittäin tyytyväinen puolentoista vuoden työnsä lopputulokseen. Ilme on visuaalinen ja informatiivinen sekä näyttelyssä että näyttelyjulkaisuissa. Tavoitteena oli tuoda uudenlaista näkökulmaa paljon esillä olleen, sodan kauheuksia ja tapahtumahistoriaa painottavan tarkastelun rinnalle.

Arktikumissa sijaitsevaan näyttelyyn pitää myöhemmin palata – väentungoksessa monipuoliseen antiin ei ehtinyt syventyä. Suomenkielinen näyttelyjulkaisu, ja saksaksi ja englanniksi kirjoitettu sisarkappale tarjoavat sitä ennen tietoa näyttelystä. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Arktikumissa sijaitsevaan näyttelyyn pitää myöhemmin palata – väentungoksessa monipuoliseen antiin ei ehtinyt syventyä. Suomenkielinen näyttelyjulkaisu, ja saksaksi ja englanniksi kirjoitettu sisarkappale tarjoavat sitä ennen tietoa näyttelystä. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Väentungoksessa en ehtinyt kunnolla perehtyä näyttelyteksteihin, mutta kokonaisuudessaan ilme oli tyylikäs. Näyttely oli jaoteltu osa-alueisiin, jotka käsittelivät saksalaisten ja suomalaisten yhteiseloa lukuisten teemojen kautta.  Esillä oli esimerkiksi rakastuneiden – saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen – välistä kirjeenvaihtoa, sotilailta saatuja lahjaesineitä, sekä isompaakin esineistöä. Näyttelyssä myös huomautettiin, että kun Norvajärven mausoleumi rakennettiin vuonna 1963 se sai vastusta osakseen. Hanketta pidettiin fasismin ihannointina. Näyttelyjulkaisuissa aiheesta kirjoitettiin seuraavasti:

Yleinen mielipide kuitenkin tuntui olevan, että vainajien viimeistä leposijaa oli kunnioitettava, ”eihän niitä ruumiita voi vihata” (s. 53).

Lapin maakuntamuseon "Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944" -näyttelyssä oli runsaasti avajaisvieraita. Hirttiönniemellä sijainneen Kenraalinmajan ovet olivat näyttelyssä esillä, alimmaisessa kuvassa kyseinen maja näkyy kokonaisuudessaan. Kuva: Tiina Harjumaa. 27.4.2015.

Lapin maakuntamuseon ”Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944” -näyttelyssä oli runsaasti avajaisvieraita. Hirttiönniemellä sijainneen Kenraalinmajan ovet olivat näyttelyssä esillä, alimmaisessa kuvassa kyseinen maja näkyy kokonaisuudessaan. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Missä määrin sodan ja veteraaniperinnön muistot ja merkitykset välittyvät seuraaville sukupolville? Voiko menneisyyssuhdetta ja sodan haavoja käsitellä, jos ei ole valmis tarkastelemaan sodan tapahtumia eri osapuolien kannalta? Välittyvätkö muistot ja perinteet seppeleiden laskuja seuraamalla, näyttelyitä kiertämällä, juhlajumalanpalveluksissa istumalla? Omalla tavallaan kyllä, mutta selkeimmin ne välittyvät kun osaa kuunnella, kysyä ja katsoa. Menneisyyttä ja historiaa ei voi siirtää kenenkään päähän ja ulkomuistiin. Oma kiinnostus, uskallus kohdata ihminen, mahdollistaa perinteen ja muistitiedon siirtyvyyden ja elämän.

Tiina Harjumaa

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Kansallinen veteraanipäivä, saksalaisaika ja menneisyyssuhde

  1. On hyvä ja tärkeä huomio, että sodan mielettömyys usein koskettaa sen kaikkia osapuolia. Mielestäni hyvä kuvaus tästä on Guido Knoppin teos ”Hitlerin lapset”. Siinä sodanaikaiset saksalaisnuoret kertovat omia muistojaan ja kokemuksiaan toisesta maailmansodasta. Kuvaukset ovat surullisia, järkyttäviä ja puistattavia.
    Minusta on tärkeää, että sodan tapahtumat tunnetaan ja muistetaan, ja että sen uhreja kunnioitetaan.
    Vain siten on edes teoriassa mahdollisuus siihen, että jonain päivänä ihminen osaa elää rauhassa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s