Miksei minusta tullut futisammattilaista?

 

Kuinkahan monesti sitä kuvitteli lapsena itsensä jalkapalloammattilaiseksi potkiessaan ja pomputellessaan palloa urheilukentällä tai vähän karummalla mökkitiellä? Ammattilaisuus on ja oli eräänlainen haave varmasti monelle jalkapallosta kiinnostuneelle lapselle, niin minullekin. Ei se ikinä realistista ollut, sen verran löysä luonne kurinalaisuuden suhteen olin jo lapsena. Hauskaa leikkiä se kuitenkin oli. Harrastin jalkapalloa pikkupaikkakunnan joukkueessa, Kurikan Ryhdissä, mutta käytännössä vain keväisin ja loppusyksystä. Kesän kuumimman peli -­ ja harjoitussesongin vietin meren rannalla mökillä vapaudesta nauttien.

pallokenttä

Vaikkakin joukkueessa pelaaminen oli tärkeää ja hauskaa, en ainakaan muista vaatineeni vanhemmilta kyydityksiä joka viikko lähikuntiin peleihin. Sitä paitsi sain tiukkaa koulutusta vanhemmilta veljiltäni, isältäni ja serkultani pelatessamme 2 vs 2­pelejä.

Jalkapallon pelaaminen on onnistunut säilymään elämässäni, joten oli mieluisaa alkaa lukea suomalaisten jalkapalloammattilaisten elämäkertoja omaa tutkimustani varten. Päädyin valitsemaan Jari Litmasen, Sami Hyypiän ja Mikael Forssellin elämäkerrat tutkimukseeni. Minua alkoi kiinnostaa, miten ammattilaisten lapsuutta ja nuoruutta kuvaillaan elämäkerroissa. Pro gradu ­- tutkielman aiheena tämä oli itselleni tutkimuksen valmistumisen kannalta elintärkeää. Löysänä luonteena tuskin olisin saanut itseäni motivoitua kovin moneen muuhun aiheeseen.

Elämäkertoja lukiessani huomasin, kuinka muistelin omaa lapsuuttani ja vertailin omaa innostustani nuoren Litmasen kuvailemaan innostukseen. Suomen kaikkien aikojen arvostetuimmalle jalkapalloammattilaiselle vapaa­aika lapsena tarkoitti ennen kaikkea pihapelejä. Minulla on tunne, että Litmasen tapauksessa pihapelit toistuivat ja kestivät huomattavasti pidempään kuin omat pelini. Olkoonkin, että Litmasen muistelmat saavat aikaan kyseisen tunteen. Litmasen leikit pallon kanssa toistuivat joka päivä ja elämäkerrassaan hän kertoo, että 13­-14 vuoden iässä hänelle konkretisoitui ammattilaisuus tavoitteena. Muutaman vuoden päästä hän piti itsestään selvänä, että siirtyy pelaamaan ulkomaille työkseen, jota hän ei ikinä pitänyt työnä, vaan harrastuksena.

Uskon, että Sami Hyypiä on Litmasesta seuraava, kun tehdään arvostustaulukkoa suomalaisista jalkapalloilijoista. Molemmilla heillä on mestareiden liigan voitto ja pitkä ja vakuuttava ura ulkomailla. Sami Hyypiän elämäkerta keskittyy ennen kaikkea Liverpool­uraan, mutta lapsuus -­ ja nuoruusvuosille on annettu myös tilaa. Käy selväksi, että hän alkoi vakavasti pohtia ammattilaisuutta vasta lukioikäisenä. Samat pihapelit toistuivat hänenkin lapsuudessaan, mutta myös koulunkäynti oli tärkeää. Niin oli minullekin. Joten koulumenestyksen tavoittelukaan ei riitä selittämään sitä, miksei minusta tullut ammattilaista. Hyypiän elämästä kertovan kirjan perusteella saan kuvan yltiöpäisen tunnollisesta ja kiltistä pojasta, joka tunsi velvollisuutensa ja hoiti ne tyylikkäästi. Minulle niin tärkeäksi muodostunut samaistuminen alkoi tässä vaiheessa tuntua jo vähän kaukaisemmalta.

Mikael Forssell oli aikansa ihmeteini, joka siirtyi ulkomaille Englannin Valioliigaan jo 17­vuotiaana. Se oli pieni ihme 1990-­luvulla. Esiteininä muistan olleeni vain osittain innoissani, sillä jostain syystä en ole ikinä pitänyt Mikael Forssellia merkittävänä pelaajana. Myös tästä syystä valitsin hänen elämäkertansa tutkimukseeni mukaan, sillä onhan hänen uransa kuitenkin ollut kansainvälinen ja 17 maalin tekeminen yhdessä kaudessa Valioliigassa ei ole erityisen helppoa. Olen saattanut olla väärässä kritiikkini suhteen, mutta Kurikasta käsin oli aikanaan helppo arvostella. Totta kai nautin hänen onnistumisistaan Suomen maajoukkueessa. Forssellin muistelmien perupallomaalissasteella hän ei lapsena muuta tehnytkään, kuin harjoitellut ja pyrkinyt ammattilaiseksi. Valtava intohimo ajoi häntä eteenpäin olemaan paras kaikessa, joka liittyi jalkapalloon. Litmanen ja Hyypiä vihasivat häviämistä, mutta Forssell vihasi ennen kaikkea sitä, jos hän ei itse onnistunut. Hyökkääjän egoismi nousi ja nousee Forssellin kohdalla esille. On kuitenkin tosiasia, että se palvelee joukkuetta, kun joku osaa tehdä tasaisesti maaleja ja ennen kaikkea nauttii siitä.

Forsselliin samaistumisen olisi pitänyt olla minulle
helpointa. Olenhan pelipaikaltani hyökkääjä ja nautin maalinteosta. Maalit vain tuppaavat loistamaan poissaolollaan. Ja sitä paitsi vihaan edelleen häviämistä.

-Jaakko Mäkinen

Advertisements
Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Miksei minusta tullut futisammattilaista?

  1. Tanja sanoo:

    Oli mielenkiintoista lukea hieman niistä taustoista, jotka saivat sinut valitsemaan graduaiheesi. Eri seminaareissa kun käy niin huomaa kyllä miten laaja kirjo eri tutkimusaiheita sisältyy oppiaineeseemme. Monet sellaisia, jotka eivät ole käyneet edes mielessäkään. Harvemmin valitettavasti tulee kuitenkaan juteltua tarkemmin niistä taustoista, mitkä johtivat juuri tietyn aiheen valintaan. Monelta löytyisikin varmasti mielenkiintoisia ja hyvin henkilökohtaisiakin syitä tähän, kuten tekstistäsikin näkee. Myös itselläni jo lapsena syntynyt kiinnostus antiikkiin johti lopulta oman graduaiheeni äärelle. Siinä missä monet ikätovereista olivat usein ulkona leikkimässä tai pelaamamassa, ehkäpä juuri futista, niin itse istuin kotona tai kirjastossa nenä kiinni antiikin historian kirjoissa.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s