Maria Björklund
Kehopositiivisuuteen törmää nykyään joka paikassa. Siitä keskustellaan sanomalehdissä, naistenlehdissä ja välillä myös televisiossa. Instagram on täynnä kuvia eri kokoisista ja värisistä kehoista, yleensä #bodypositive häshtägillä varustettuina. Fitnessbuumi ei ole kuitenkaan vielä jäänyt unholaan. Jokakeväiset laihdutusmainokset ja -ohjelmat puskevat silmille niin internetin sivuilla kuin kaupan lehtihyllyllä. Helsingin Sanomat kirjoittaa taas tutkimuksesta, jossa on keksitty uusi, tehokas tapa polttaa rasvaa kehosta. Joskus meille mediasta välittyvät viestit ovat varsin ristiriitaisia: rakasta kehoasi sellaisena kuin se on, kunhan vain se vastaa länsimaisen kauneusihanteen käsitystä siitä, miltä ihmiskehon kuuluisi näyttää.
Kehoihin liittyvät normit ja kulttuuriset käsitykset ovat mielestäni kiehtovia. Esimerkiksi keho- ja kauneusihanteet eivät synny tyhjästä. Ne eivät myöskään ole staattisia, universaaleja normeja, vaan alati muutoksessa olevia ja kulttuureittain vaihtelevia käsityksiä siitä, mikä on ihailtavaa ja kaunista. Jos oma keho ei vastaa vallallaan olevaa kauneusihannetta, saattaa se tuntua ahdistavalta ja rajoittavalta. Varsinkin silloin, kun ympärillä oleva kulttuuri välittää jatkuvasti viestiä siitä, että vain tietynlaiset kehot ovat arvokkaita ja näkemisen arvoisia. Kehopositiivisuuden voisi ajatella toimivan vastavoimana tälle ahtaalle normille: kaikki kehot muotoon, kokoon, sukupuoleen, ikään ja väriin katsomatta ovat aivan yhtä kauniita ja sellaisenaan arvokkaita. Niilläkin on yhtä lailla oikeus olla esillä ja tulla nähdyksi.
Kehopositiivisuuden juuret ulottuvat monien lukemieni lähteiden mukaan 1970-luvun lihavuusaktivismiin. Toki samankaltaista ajattelua on ollut jo aikaisemminkin, mutta ei ihan samanlaisessa mittakaavassa tai yhtä järjestäytyneesti. Lihavuusaktivismi poiki myös vuosina 1973–1977 toimineen feministisen The Fat Underground -aktivistiryhmän, joka julkaisi aiheesta manifestin ”The fat liberation manifesto”. Aikakautena, jolloin pieni ja hoikka Twiggy oli kauneusihanteen ruumiillistuma, voisi moista manifestia pitää melko radikaalina ja poliittisena tekona. Elettiinhän tuolloin myös hyvin politisoituneessa ilmapiirissä.
1990-luvun loppupuolella The Body Positive -järjestö on tietääkseni ensimmäisiä tahoja, joka otti varsinaisen kehopositiivisuuden käsitteen käyttöönsä. He määrittelivät kehopositiivisuuden merkitsevän kaikkien kehojen hyväksyntää ja arvostamista. Kehopositiivisuuden puolesta puhuvien nettisivujen ja sometilien määrä on lisääntynyt viime vuosina huomattavasti. Monet ovat keskittyneet ihmisten henkilökohtaisiin tarinoihin ja kuviin, joita he ovat itsestään ottaneet. Internet ja sosiaalinen media ovat mahdollistaneet ihmisille uuden tavan tuoda erilaisia kehoja näkyviin, jolloin muutkin kuin valkoiset, photoshopatut ja timmit kehot pääsevät esille.
Vaikka kehopositiivisuus on käsitteenä suhteellisen uusi, on se siis ilmiönä ollut olemassa jo kauan aikaa. Se on vain muuttanut muotoaan eri aikoina. Yksi pro gradu -työni tarkoitus onkin yrittää päästä selville siitä, miten kehopositiivisuus on ilmiönä muuttunut ja miten se on ilmennyt. Tehtävä saattaa osoittautua liian haastavaksi, sillä tarkoituksiini sopivan aineiston löytäminen on tuottanut varsinaista päänvaivaa ja sen seurauksena aiheeni on junnannut paikoillaan jo jonkin aikaa. Vielä en kuitenkaan aio luovuttaa, sillä aihe on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä.
Muisti ja kerronta 