Kansallinen veteraanipäivä, saksalaisaika ja menneisyyssuhde

Sunnuntaiaamu Rovaniemellä. Auringonpaiste ja linnunlaulu. Kahvia ja kaurapuuroa. Avasin sälekaihtimet ja mietin, että seuraavana päivänä näkisin salkoon nostetun lipun. Silloin vietettäisiin kansallista veteraanipäivää, ja Lapin sodan päättymisestä tulisi kuluneeksi tasan 70 vuotta.

Pitkällä kävelylenkillä oli aikaa ajatella. Lapin sodasta ei voi puhua käsittelemättä saksalaisia ja saksalaisaikaa Lapissa. Nämä tiet ja nämä talot on rakennettu toisen maailmansodan jälkeen. Lapissa asteli aikanaan noin 200 000 saksalaista sotilasta, osa heistä todennäköisesti juuri samaa rantapolkua pitkin kuin minäkin. Kemijoki virtaa jo paikoitellen, vain ohut jääkerros peittonaan. Saavun Hirttiöniemelle, kuten tavallisesti. Alueella kasvaa korkeaa mäntyä ja varvikkoa. Aurinko on sulattanut rannat jo aika päiviä sitten, silloin kun muualla sai vielä kulkea loskan ja rapakoiden keskellä. Useimmiten en juuri ajattele paikan menneisyyttä niemeä kiertäessäni. Aikanaan se oli sotilaallisesti tärkeä alue, se sijaitsi Kenraalinmajan vieressä ja alueelle rakennettujen rakennusten pohjat ovat vielä nähtävissä. Niemen kärjessä on selkeä koroke, johon toisinaan nousen maisemaa katselemaan. Siitä näkee selkeästi ja kauas, ja niin on tarkoituskin.

Hirttiönniemi. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Hirttiönniemi. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Lapin maakuntamuseossa avattiin 27. huhtikuuta saksalaisajasta kertova näyttely Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Sitä mainostettiin mustalla huumorilla – näyttelytiedot painettiin tulitikkuaskiin. On siitä joku jo kuulemma mielensä pahoittanut. Rovaniemen kaupunginjohtaja oli sopinut maakuntamuseon väen kanssa, ettei tikkuja enää jaettaisi. Vetäytyvät saksalaiset toteuttivat poltetun maan taktiikkaa ja Rovaniemi tuhoutui yli 90 prosenttisesti. Kenties suomalaisten on muutoinkin vaikea hyväksyä ystävyyttänsä ja kumppanuuttansa Saksan kanssa, jonka roolin kaikki tuntevat liittyen sodan hirmutekoihin. Lapin Kansan lukija Helge Niva kirjoitti seuraavasti:

Varsin outo tunne tuli, kun luin Veteraanijuhlan kutsun Lapin Kansasta 22.4. Kutsun loppuosan oli laitettu ilmoitus seppeleenlaskusta saksalaisille sotilaille ja näyttelystä suomalaissaksalaisesta yhteistyöstä jatkosodassa teemalla Wir Waren Freunde – me olimme ystäviä. Kuten hyvin tiedämme, kansallista veteraanijuhlaa vietetään vuosittain sodan päättymisen muistoksi 27.4. Tuona päivänä 1945 päättyi Lapin sota ja saksalaissotilaat karkotettiin. Näin rauha oli palannut Suomen maaperälle. Juhlia sodanaikaista aseveljeyttä saksalaisten kanssa voivat toki ne, jotka niin haluavat ja näyttelynkin pitää, mutta ei ole korrektia sotkea niitä millään tavalla Veteraanijuhlan viettoon. (LK 28.4.2015)

Kirjoitus viestii vaikeaa menneisyyssuhdetta, saksalaissotilaiden muistaminen ja saksalaisajan käsittely näyttäytyvät kirjoittajalleen vääränä tapana viettää suomalaisten veteraanien juhlaa – vaikka hän sen niille salliikin, jotka haluavat tapahtumiin osallistua. Veteraanipäivän sanajumalanpalveluksessa liturgina toiminut Jouni Riipinen huomautti, että sodan haavat ovat edelleen auki. Se näyttäytyy yllä olevan sitaatin tapaisena menneisyyden tapahtumien vastahakoisena käsittelynä ja näkemyksenä siitä, ettei suomalaisten veteraanien juhlapäivää saisi yhdistää saksalaisten sotilaiden muistamiseen.

Vuonna 2013 ilmestynyt fiktiivinen saksalainen TV-sarja Unsere Mütter, Unsere Väter (Sodan sukupolvi) käsittelee sotaa viiden ystävyksen, viiden tavallisen kansalaisen kannalta. Heistä kaksi on veljeksiä – vanhempi jo kokenut sotilas ja nuorempi vasta sotaan lähtevä. Eräässä jaksossa pikkuveli, Friedhelm, toteaa veljelleen: ”Sota saa meistä pahimman esiin”. Huomautus ei oikeastaan koske vain heitä kahta, tai saksalaisia, vaan ihmisiä ylipäätänsä. Historioitsija Wulf Kansteiner esitti Omnipresent and Invisible. The Nazi Genocide in German Popular Culture -luennollaan (2.12.2014, Turun yliopisto, jolla ei tosin käsitelty kyseistä TV-sarjaa) hätkähdyttävän huomautuksen. Natsit olivat aivan tavallisia ihmisiä. Ajatusta voi olla vaikea hyväksyä, ja sopiikin kyseenalaistaa, onko propagandan sokaisema, joukkotuhoihin osallistuva natsi tavallinen ihminen. Ymmärtäisin Kansteinerin ja Friedhelmin puhuvan samasta asiasta. Sodassa ihmisestä paljastuu puolia, jotka muutoin eivät tulisi esiin.

Seppeleenlasku Rovaniemen kirkon takana sijaitsevalle sankarihautausmaalle, Väinö Aaltosen "Miehen kohtalo tunturin huipulla" -patsaan edustalle. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Seppeleenlasku Rovaniemen kirkon takana sijaitsevalle sankarihautausmaalle, Wäinö Aaltosen ”Miehen kohtalo tunturin huipulla” -patsaan edustalle. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Kansallisen veteraanipäivän aamu on viileä. Taivas on kirkkaiden, valkeiden pilvien peitossa. Suuntaan Rovaniemen kirkolle sanajumalanpalvelukseen. Kaupungin tiedotteessa mainitaan: ”[t]avoitteena on vähitellen siirtää veteraaniperinnettä ja – tietoisuutta erityisesti nuorille ikäluokille”. Katselen ympärilleni. Näyttäisi, että olen kyseisen ikäryhmän ainoita edustajia, jos puolustusvoimien ja kaupungin nuorisohallituksen jäseniä ei lasketa. Jumalanpalveluksen jälkeen siirrymme kirkon taakse sankarihautausmaalle edustalle seuraamaan seppeleiden laskua. Hetki on harras ja olen kiitollinen rauhasta ja omasta kodista, kuten myös haastattelemani Petsamon siirtolaisten jälkipolvea edustava Elna (17.12.2013).  Huomioni kiinnittyy viereisen omakotitalon katolla kävelevään mieheen. Jonkin ajan päästä alkaa kuulua työkalujen iskeviä ääniä. Työn alla taitaa olla kattoremontti. Tahattomasti se johdattaa ajatukseni jälleenrakennuskauteen. Sotaa seuranneet vuodet olivat kiihkeää miinanraivauksen ja rakentamisen aikaa. Materiaalinen jälleenrakennus saatettiin tilastojen valossa loppuun vajaan vuosikymmenen aikana. Hämmästyttävän nopeasti siis, kun huomioi millaisen taakan Suomi oli saanut kannettavakseen sekä sotakorvausten muodossa, että henkisenä painolastina.

Kulttuuritalo Korundissa vietetty juhla jäi valitettavasti muiden, ennalta aikataulutettujen menojen vuoksi näkemättä. Osallistuin kuitenkin seppeleenlaskuun Norvajärvellä, jossa olin käynyt myös edellisenä päivänä ottamassa valokuvia. Noin 20 minuutin ajomatkan päässä keskustasta sijaitsee saksalaisten sotilaiden hautausmaa. Minun on vaikea kuvailla niitä tuntemuksia, joita mausoleumi, yli 2 500 sotilaan viimeinen leposija, minussa herättää. En hyväksy enkä ihannoi natsien tekoja tai sotaa, mutta olen varma, että kalkkikivilaattojen alla lepää myös aivan tavallisia kansalaisia – ihmisiä, jotka eivät ole yksiselitteisesti hyviä, eivätkä pahoja. Mausoleumin aulassa oleva Ursula Quernerin veistos Äiti ja poika on kylmä ja kova, niin kuin sotakin. Kuollut käsi ojentuu sisään astuvaa katsojaa kohti. Kerran, käydessäni Norvajärvellä tuulisena iltapäivänä, aurinko paistoi vastapäisistä, karheista ja paksuista laseista sisään. Tuuli heilutti puiden oksia ja varjot liikehtivät mausoleumin aulassa. Näytti kuin patsas olisi hengittänyt, se liikehti tuulen ja varjojen leikkiessä hämärässä sisätilassa.

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Saksalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä. Kuva: Tiina Harjumaa, 26.4.2015.

Aulasta noustaan pari porrasta tilaan, jota halkoo kahdeksan kalkkitaulua. Niissä lukee kunkin vainajan synnyin- ja kuolintiedot. Kulttuurihistorian ekskursiolla muutamaa vuotta takaperin oppaana toiminut Eero Pajula kertoi, että mausoleumiin on tuotu jopa viime vuosina löytyneitä jäännöksiä. Ennen seppeleenlaskua kahlaan hieman hangessa katselemassa sopivia kuvauspaikkoja, kun minut kutsutaan mausoleumin edustalle. Yllätyksekseni saan lämpimiä tervetulotoivotuksia ja kädenpuristuksia. Mieleni tekee tiedustella kaupungin edustajalta, Heikki Autolta, miten perinteiden siirtäminen seuraaville polville sujuu. Läsnä oli kymmenkunta henkeä, kaikki minua vanhempia. Olin myös ainoa nainen. Kenties noin puolen kilometrin kävelymatka ja kylmä sää vähensivät osallistujamäärää, mutten usko että paikalla olisi muutoinkaan ollut juuri tämän enempää ihmisiä. Tapahtumaan osallistuminen mahdollisesti edelleen mielletään saksalaismieliseksi sodan ihannoinniksi, vaikka kyse olisikin vainajien muistamisesta sodan päättymisen juhlapäivänä. Mielestäni on korrektia muistaa Lapin sodan molempia osapuolia. Tilaisuus oli lyhyt ja koruton, puheita ei enää siinä vaiheessa pidetty. En itsekään enää siinä vaiheessa katsonut sopivaksi alkaa tiedustella läsnäolijoiden ajatuksia ja näkökulmia.

Näyttely oli saanut ennakkoon huomiota osakseen muun muassa tulitikkujen vuoksi. Avajaisissa oli paljon ihmisiä: Arktikumin Polarium-sali on aivan täynnä ja istuuduin portaille seuraamaan puheenvuoroja ja dia-esitystä. Varsinaisessa vaihtonäyttelytilassa ehdin vaihtaa muutaman sanan näyttelyamanuenssi Hanna Kyläniemen kanssa. Hän kertoi, että maakuntamuseon väki on erittäin tyytyväinen puolentoista vuoden työnsä lopputulokseen. Ilme on visuaalinen ja informatiivinen sekä näyttelyssä että näyttelyjulkaisuissa. Tavoitteena oli tuoda uudenlaista näkökulmaa paljon esillä olleen, sodan kauheuksia ja tapahtumahistoriaa painottavan tarkastelun rinnalle.

Arktikumissa sijaitsevaan näyttelyyn pitää myöhemmin palata – väentungoksessa monipuoliseen antiin ei ehtinyt syventyä. Suomenkielinen näyttelyjulkaisu, ja saksaksi ja englanniksi kirjoitettu sisarkappale tarjoavat sitä ennen tietoa näyttelystä. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Arktikumissa sijaitsevaan näyttelyyn pitää myöhemmin palata – väentungoksessa monipuoliseen antiin ei ehtinyt syventyä. Suomenkielinen näyttelyjulkaisu, ja saksaksi ja englanniksi kirjoitettu sisarkappale tarjoavat sitä ennen tietoa näyttelystä. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Väentungoksessa en ehtinyt kunnolla perehtyä näyttelyteksteihin, mutta kokonaisuudessaan ilme oli tyylikäs. Näyttely oli jaoteltu osa-alueisiin, jotka käsittelivät saksalaisten ja suomalaisten yhteiseloa lukuisten teemojen kautta.  Esillä oli esimerkiksi rakastuneiden – saksalaisen sotilaan ja suomalaisen naisen – välistä kirjeenvaihtoa, sotilailta saatuja lahjaesineitä, sekä isompaakin esineistöä. Näyttelyssä myös huomautettiin, että kun Norvajärven mausoleumi rakennettiin vuonna 1963 se sai vastusta osakseen. Hanketta pidettiin fasismin ihannointina. Näyttelyjulkaisuissa aiheesta kirjoitettiin seuraavasti:

Yleinen mielipide kuitenkin tuntui olevan, että vainajien viimeistä leposijaa oli kunnioitettava, ”eihän niitä ruumiita voi vihata” (s. 53).

Lapin maakuntamuseon "Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944" -näyttelyssä oli runsaasti avajaisvieraita. Hirttiönniemellä sijainneen Kenraalinmajan ovet olivat näyttelyssä esillä, alimmaisessa kuvassa kyseinen maja näkyy kokonaisuudessaan. Kuva: Tiina Harjumaa. 27.4.2015.

Lapin maakuntamuseon ”Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944” -näyttelyssä oli runsaasti avajaisvieraita. Hirttiönniemellä sijainneen Kenraalinmajan ovet olivat näyttelyssä esillä, alimmaisessa kuvassa kyseinen maja näkyy kokonaisuudessaan. Kuva: Tiina Harjumaa, 27.4.2015.

Missä määrin sodan ja veteraaniperinnön muistot ja merkitykset välittyvät seuraaville sukupolville? Voiko menneisyyssuhdetta ja sodan haavoja käsitellä, jos ei ole valmis tarkastelemaan sodan tapahtumia eri osapuolien kannalta? Välittyvätkö muistot ja perinteet seppeleiden laskuja seuraamalla, näyttelyitä kiertämällä, juhlajumalanpalveluksissa istumalla? Omalla tavallaan kyllä, mutta selkeimmin ne välittyvät kun osaa kuunnella, kysyä ja katsoa. Menneisyyttä ja historiaa ei voi siirtää kenenkään päähän ja ulkomuistiin. Oma kiinnostus, uskallus kohdata ihminen, mahdollistaa perinteen ja muistitiedon siirtyvyyden ja elämän.

Tiina Harjumaa

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Britit eivät unohtaneet – Margaret Thatcherin muisto

Uutinen Iso-Britannian pitkäaikaisimman pääministerin kuolemasta kantautui maailmalle kaksi vuotta sitten, huhtikuun kahdeksantena 2013. Pian media täyttyi surunvalitteluista, muistelusta ja kunnianosoituksista. Thatcheria muisteltiin kylmän sodan voittajana, Iso-Britannian pelastajana ja naisille politiikkaan tietä raivanneena rautaisena pääministerinä. Kunnioittavat ja myötätuntoiset muistosanat eivät kuitenkaan jääneet ainoiksi reaktioiksi. Pitkin Iso-Britanniaa alkoivat niin sanotusti kunnon bileet ja Thatcheria aikanaan kovin sanoin julkisuudessa kritisoineet aikalaiset ottivat osaa Rautarouvan muisteluun.

Juhlatunnelmia Lontoosta: https://www.youtube.com/watch?v=Pjx-pOsZYk0

Heti seuraavana päivänä Thatcherin kuoleman uutisoinnista poplaulaja, The Smithsin entinen nokkamies, räväköistä lausunnoistaan tunnettu, poplaulaja Stephen Morrissey julkaisi oman lausuntonsa Thatcherin kuolemasta. Lausunnossaan Morrissey kirjoittaa tuttuun tylyyn tyyliinsä, että Thatcher oli hirviö, jossa ei ollut atoamiakaan ihmisyyttä. Morrissey nosti myös esiin näkemyksensä siitä, että Thatcher vihasi taiteita, englannin köyhällistöä, ympäristöaktivismia ja feminismiä. Brittilaulaja muisteli myös entisen pääministerin tuhonneen Iso-Britannian teollisuuden ja sulkeneen oven lopullisesti muilta naisilta pääministerin paikalle toimiensa tähden. Morrisseyn vihaa tihkuva tylytys muistuttaa paljon katujuhlioiden kommentteja. Eikä tämä sinänsä ole ihme, sillä Morrisseyn juuret ovat Pohjois-Englannissa, joka kärsi eniten Thatcherin uudistamistoimista. Hän joutui aikalaisena kokemaan hyvinvointivaltion alasajoa seuranneen pohjoisen kurjistumisen.

Dystooppisen V niin kuin verikosto -sarjakuvan, kirjoittaja Alan Moore kommentoi Thatcherin menehtymistä yllättäen melko harvasanaisesti sarjakulttuuria käsittelevässä The Beat verkkojulkaisussa. Liekö syy siinä, että Mooren tavallaan odotettiinkin kommentoivan voimakkaasti asiaa Morriseyn tavoin, sillä nuorempana hän ei juuri sanojaan säästellyt tyytymättömyydestään Iso-Britannian hallituksen toimiin 1980-luvulla ja Mooren sarjakuvateos on usein nähty äärithatcheriläisen maailman allegoriana. Moore kuitenkin totesi kuivakkaan vähäeleisesti, että hänellä ja Thatcherilla oli paljon yhteistä kuten se, että he molemmat aloittelivat uraansa vuoden 1979 tiimoilla. Hän kertoi kuultuaan uutisen Thatcherin kuolemasta ajatelleensa lähinnä skotlantilaiskirjailija Iain Banksia, joka makasi sairasvuoteella parantumattoman syövän kourissa. Moore uskoi uutisen tuovan ansaitun pienen auringonsäteen kuolemaa tekevälle kirjailijalle ja totesi olevansa iloinen tästä valonpilkkeestä Banksille. Moore päättää kommentointinsa toteamalla, kuinka Thatcher joutaisi poliitiikkansa ja ideoinsa kanssa unholaan, suoraan historian romukoppaan. Mooren haastattelu antaa kuvan miehestä, joka on jo kaikkensa sanonut aiheesta teoksissaan ja haluaa keskittyä tulevaan. Toisaalta kommentin voi nähdä myös syvänä katkerana muistona ajasta, jossa ei ole mitään muistamisen tai keskustelemisen arvoista, eli toisin sanoen tuomiona kadotukseen.

Uutinen pääministerin kuolemasta aiheutti kirjoittelun lisäksi myös Länsi-Euroopassa ennenkuulumattoman reaktion. Youtube alkoi hiljalleen täyttyä videopätkistä ja reportaaseista Thatcherin kuoleman juhlistamistilaisuuksista. Erityisesti Lontoossa, Pohjois-Englannissa ja Skotlannissa uutinen sai tuhannet ihmiset vauvoista vaareihin kerääntymään kaduille juhlimaan. Iskulause ”Maggie, Maggie, Maggie, Death, Death Death” ja Ihmemaa Ozista tuttu laulu ”Ding Dong the Witch is Dead” raikuivat kaduilla juhlijoiden korkkaillessa kuohuviinipulloja. Näiden videonpätkien välittämä tunnelmaa voisi verrata kotoiseen jääkiekon maailmanmestaruusjuhlintaan, toki isommassa mittakaavassa. Mutta mitkä ovat ne asiat, jotka nousevat esiin juhlioiden haastatteluissa?

On mielenkiintoista, että lähes jokaisessa taltioinnissa nousee esiin etteivät britit ole unohtaneet Thatcherin vuoden 1971 Heathin hallituksessa toteuttamaa ilmaisen maidon poistamista kouluruokailusta, niin triviaalilta kuin se suomalaiseen korvaan kuulostaakin. Esille nousi myös kysymys siitä, miksi yksityistämisen nimeen vakaasti vannoneelle poliitikolle oltiin myöntämässä valtion hautajaiset. Tämä vertautui Prinsessa Dianan hautajaisiin; häntä britit juhlijoiden mukaan rakastivat, mutta Thatcheriä eivät. Monet juhlijoista muistivat Thatcherin puhtaana pahuuden ruumiillistumana ja kysymykseen juhlinnan mauttomasta luonteesta vastattiin, että Thatcherin toimet olivat aivan yhtä mauttomia ja epäkunnioittavia englantilaisia kohtaan. ”Hän vihasi köyhiä, eikä välittänyt englantilaisista pätkääkään” oli hyvin tyypillinen kommentti juhlijoiden suusta ja entistä pääministeriä syytettiin myös ahneuteen perustuvan yhteiskunnan luomisesta Iso-Britanniaan. Suurempiakin teemoja nousee esiin. Thatcheria syytetiin Iso-Britannian teollisuuden alasajosta ja valtiollisten yritysten yksityistämisen aiheuttamista ongelmista. Vuoden 1984 kaivostyöläisten lakon murskaaminen näyttää oleen tuoreessa muistissa juhlijoiden keskuudessa. Lakon murskaaminen olikin ammattiyhdistysliikkeelle täydellinen tappio, joka vei niiltä poliittisen vallan käytännössä kokonaan, joten ei ole sinänsä ihme, että asia nousi esiin esimerkiksi tässä taltioinnissa skotlantilaisten kaivostyöläisten juhlinnasta:

https://www.youtube.com/watch?v=LCcl38fQ97M

Lontoossa myös seksuaalivähemmistöjen edustajat pääsivät ääneen. Pahamainen clause 28 eli laki, joka kielsi homoseksuaalisuuden edistämisen, Thatcherin kolmannelta kaudelta näyttää olleen tuoreessa muistissa. Eräs haastelluista kertoi homoseksuaalina elämisen Thatcherin hallinnon aikana olleen kamalin asia ikinä, toinen syytti Thatcheria homofobian lietsomisesta ja kolmas huusi Thatcherin leimanneen homoseksuaalit pervoiksi.

Thatcheria vastustaneiden juhlijoiden kannat eivät siis juuri poikenneet Mooren tai Morrisseyn näkemyksistä ja kannanotot näyttyivät melko yhteneväisiltä. Vastustajien näkökulmasta Thatcherin toimet Iso-Britannian pelastamiseksi olivat epäoikeudenmukaisia, syrjiviä ja itsekkäitä tekoja, jotka johtivat epätasa-arvoiseen, ahneeseen ja välinpitämättömään yhteiskuntaan, jossa rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Juhlinta osoittaa sen kuinka katkera muisto Thatcherin ajasta on jäänyt hänen politiikkaansa vastustaneille aikalaisille ja miten entisen pääministerin perintö on yhä edelleen briteille kyseenalainen asia. Näyttää siltä, että juhlijoille koko 1980-luvun brittipolitiikka personifioitui yksinomaan Thatcheriin.

Karri Kilpinen käsittelee gradututkielmassaan nousevan oikeiston ja sallivan yhteiskunnan arvojen yhteentörmäystä 1980-luvun Iso-Britanniassa V niin kuin verikosto sarjakuvaromaanin kautta tarkasteltuna.

Kategoria(t): Yleinen | 2 kommenttia

Julia Pardoen jäljillä Istanbulissa

Tällä kertaa minulla oli erityinen syy matkustaa Istanbuliin.. Tarkoitukseni oli fiilistellä kaupungin tunnelmaa, mutta käydä myös samoissa paikoissa, joista englantilainen Julia Pardoe kirjoittaa kirjassaan The City of the Sultan, And Domestic Manners of the Turks, in 1836. Löysin tämän kirjan vähän satumalta etsiessäni sopivia lähteitä aiheesta, jota haluan tutkia eli naisten kirjoittamia matkakertomuksia Istanbulista. Julia Pardoe kuvailee tässä kirjassaan hyvin monipuolisesti kaikkea mahdollista näkemäänsä ja kokemaansa. Hän kertoo vierailuistaan monissa kodeissa, tapaamistaan ihmisistä sekä myös erilaisista rakennuksista kuten moskeijoista ja palatseista.

Julia Padoen kirja.

Julia Pardoen matkakertomus.

Minulla oli tällä kertaa vain muutama päivä aikaa, kun taas Julia Pardoe vietti Istanbulissa useita kuukausia. Ennen matkaani mietin onko meillä mitään yhteistä, Julialla ja minulla, muuta kuin suuri into nähdä tämä ”Queen of Cities”, jolla nimellä hän kaupunkia ihailevasti kutsuu. Julia Pardoe matkusti isänsä kanssa laivalla Istanbuliin ja he saapuivat perille vuoden 1835 toiseksi viimeisenä päivänä Bosporin salmen Kultaisen Sarven rantaan. Julia oli jo ennen tätä matkaa kirjoittanut matkakertomuksen Portugalista.

Matkakirjallisuuden kirjoittaminen lisääntyi 1800-luvulta lähtien, kun matkustaminen muuttui helpommaksi rautateiden ja höyryvoiman yleistymisen myötä. Matkakertomukset olivat jo ennen 1800-lukua olleet keino saada tietoa niistä uteliaisuutta herättävistä ihmisistä ja kulttuureista, itselle vieraista paikoista ja maista, joihin ei henkilökohtaisesti pystynyt matkustamaan. Näissä matkakuvauksissa piili kuitenkin myös vaara siinä mielessä, että kirjoittajan oli mahdollista värittää tarinoitaan ilman että kukaan pystyi tarkistamaan niiden totuudenmukaisuutta ja paikkansapitävyyttä. Lisäksi matkakertomuksia voitiin tarkoituksellisesti kirjoittaa erilaisten itselle sopivien esim. poliittisten tai taloudellisten motiivien mukaan tai vain osoittamaan kirjoittajan oman kulttuurin paremmuutta suhteessa vieraaseen. Kirjansa esipuheessa Julia Pardoe kirjoittaa halustaan olla rehellinen ja perehtynyt niihin asioihin, joista kertoo lukijoilleen.

Näkymä Sultan Ahmedin moskeijan mosaiikeilla kuvioiduista seinistä ja katosta.

Näkymä Sultan Ahmedin moskeijan mosaiikeilla kuvioiduista seinistä ja katosta.

Mutta takaisin Istanbuliin, jonne en saapunut laivalla vaan metrolla ja raitiovaunulla lentokentältä huhtikuun alkupuolella 2015. Hotellini oli Bosporin salmen rannalla ja hyvällä tuurilla huoneeni sattuikin olemaan ylimmässä kerroksessa, näköalat mitä mahtavimmat vastapäisille rannoille ja merelle. Olin tehnyt itselleni suunnitelman etukäteen missä paikoissa kävisin eli samoissa paikoissa missä Juliakin, sen mukaan mitä tunnistan hänen kirjastaan melkein 180 vuotta myöhemmin. Valitettavasti kaksi vierailukohteistani oli niitä, joissa kaikki muutkin matkailijat haluavat käydä eli Hagia Sofia ja Sultan Ahmedin moskeija (Sininen moskeija). Pääsiäisen aikaan tuntui kaupungissa olevan ”puoli Eurooppaa” ja kaikki muut maailman matkailijat jonottamassa näihin kuuluisiin historiallisiin kohteisiin. Hagia Sofia on nykyään museona joten sinne pääsee sen aukioloaikoina. Sultan Ahmedin moskeija on edelleen moskeija eli sinne pääsyä rajoittaa rukoiluajat, muuten moskeijassa on mahdollista vierailla.

Kävin myös monessa muussa paikassa ja kävelin samoilla kaduilla, joissa Juliakin aikoinaan liikkui. Monta paikkaa jäi vielä odottamaan seuraavaa kertaa, koska muutama päivä aikaa kokea ja omaksua asioita on rajallinen. Olen miettinyt paljon sitä, miten Julia muisti niin hyvin kaiken näkemänsä, josta sitten kirjoitti. Oliko hänellä muistiinpanovälineet mukana vai vain erittäin hyvä muisti? Omat muistoni matkoista jäävät elämään osittain ottamieni valokuvien kautta, niitä katsomalla muistan myös sen hetkisen tunnelman. Ja kuvista voi tarkistaa myös muita yksityiskohtia, jos mukaan ei sattunut muistiinpanovälineitä.

Hagia Sofia.

Hagia Sofia.

Matkakirjallisuutta lukiessa ja sitä tutkittaessa pitää muistaa se, että kuvaus on aina yhden ihmisen henkilökohtaisesti koetuista ja nähdyistä asioista. Näitä kokemuksia kirjoittaja peilaa aina oman kulttuurinsa kautta sekä käsittelee niitä myös omien uskomustensa ja kokemustensa kautta. Yritin katsoa kaikkea objektiivisesti ja unohtaa aikaisemmat käyntini tässä kaupungissa, mutta tiedän että se ei ole mahdollista. Oli kuitenkin hyvä, että en ollut siellä ensimmäistä kertaa, koska nyt pääsin nopeammin liikkeelle eikä paikkojen etsimiseen ja muuhun ihmettelyyn mennyt niin paljon aikaa.  Yritin myös kuvitella näkemääni Julian silmin, hetkittäistä ajatusleikkiä ja välähdyksiä yhdistettynä hänen kirjoittamaansa tekstiin istuessani esimerkiksi Hagia Sofiassa sen kattoa ja seiniä ihaillen. Kokemukset olivat kuitenkin omiani tässä ajassa, eikä aikaisempia muistojani tästäkään kaupungista voi kokonaan                 unohtaa tai siirtää sivuun.

Tuija Sundell

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Esiin kirjoitetut ääriviivat

On kaunis keväinen aamu, ”auringonpaistetta, lintujen liverrystä ja ilmassa kesäaamun tuoreutta”, kuten Kirsti Teräsvuori (1899–1988) kuvailee lähes sata vuotta sitten 3.4.1917 päivätyssä päiväkirjamerkinnässään. Voin kuvitella, kuinka tuo 17-vuotias tyttö istuu pöytänsä ääressä ja kirjoittaa päiväkirjaansa, katsoo välillä ulos ikkunastaan, ehkä hieman haikea ja surumielinen ilme kasvoillaan. Hän kirjoittaa ja kirjoittaa, lähes pakonomaisesti, muodostaen paperille tarinaa itsestään ja elämästään.

Kirsti Teräsvuoren ensimmäinen päiväkirja vuodelta 1916. SKS KIA.

Kirsti Teräsvuoren ensimmäinen päiväkirja vuodelta 1916. SKS KIA.

Kävelen hiekan ja pölyn päällystämällä asfaltilla, katson ylös taivaalle ja annan auringon säteiden tulvia kasvoilleni, onhan siitä aikaa kun viimeksi tavattiin, minä ja aurinko. En voi samalla olla ajattelematta, kuinka noin sata vuotta sitten tuota samaa aurinkoa katsoi tuo tyttö, jonka elämään olen tutustunut viimeisen puolen vuoden aikana hänen päiväkirjojensa kautta. Nuo päiväkirjat piirtävät eteeni Kirstin ääriviivat, muodostavat minulle hänen kasvonsa, ilmeensä ja hienostuneen vähäpukeiset eleensä. Ennen kaikkea ne muodostavat minulle tarinan Kirstistä, henkilöstä, joka on aikaisemmissa hänen sukuaan käsittelevissä teoksissa ja tutkimuksissa ilmeisen vaiettu, lähes näkymättömäksi kirjoitettu. Kirstistä on saatettu mainita vain, että hän menestyi erittäin hyvin koulussa, kunnes 17-vuotiaana sairautensa takia joutui lopettamaan sen, eikä tämän jälkeen käynyt enää lainkaan koulua eikä myöskään liiemmin ollut missään töissä. Mutta mihin katosi Kirsti näiden lauseiden jälkeen? Mitä muuta ihminen voi olla, kuin sairauden, koulun tai työnteon kautta määriteltyä ja rakennettua? Paljon muuta, kuten esimerkiksi juuri Kirstin päiväkirjat minulle osoittavat.

Takaisin asfaltille ja tähän päivään, vuoteen 2015. Olen matkalla kohti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoa. Käännyn kadulta porttikongiin ja soitan summeria. Sanon heipat auringolle, toivottavasti taas pian nähdään, ja astun sisään ovesta ja lähden kipuamaan portaita toiseen kerrokseen. Portaiden päässä minua odottaa tutkijasali. Henkilökunta tervehtii minua iloisesti, muistavat jo naamani, ja kun olen saanut ulkovaatteet riisuttua, odottavat arkistokotelot, jotka sisältävät Kirstin päiväkirjoja ja muuta materiaalia, minua jo tutulla paikallani. Avaan yhden kotelon kerrallaan, otan esiin päiväkirjan siltä kohdin, mihin viimeksi jäin, ja rupean jälleen selvittämään erään henkilön tarinaa itsestään ja elämästään, osana laajempaa yhteiskuntaa ja kokonaisuutta. Mielessä pyörivät monet kysymykset, joihin osaan saan vastauksen, osaan en. Sivu sivulta tarina Kirstistä muodostaa yhtenäisempää kuvaa siitä, kuka Kirsti oli ja miten hän koki itsensä, muut ja ympäröivän maailman. Tarinaan uppoutuessani minun on kuitenkin syytä muistaa, että tämä on minun subjektiivista tulkintaani, minun rakentamaani kuvaa Kirstistä hänen kirjoitustensa pohjalta. Samalla on hyväksyttävä se tosiasia, että jotkin asiat ovat hautautuneet ikuisuuteen Kirstin mukana, enkä välttämättä saa koskaan vastausta kaikkiin kysymyksiini.

Kirsti Teräsvuoren toinen päiväkirja, joka sisältää kirjoituksia vuosilta 1916 ja 1917. SKS KIA.

Kirsti Teräsvuoren toinen päiväkirja, joka sisältää kirjoituksia vuosilta 1916 ja 1917. SKS KIA.

Kirsti kirjoitti vuodesta 1916 lähtien päiväkirjoja hyvin aktiivisesti. Hän oli lahjakas kirjoittaja, joka kirjoitti elämänsä aikana päiväkirjoja kymmeniä tuhansia sivuja. Hän rakensi mielestäni elämästään tarinaa ja eräänlaista kaunokirjallista kertomusta, kutsuen kirjoittamistaan runoilemiseksi. Päiväkirjat sisältävätkin hyvin proosamuotoisia piirteitä muun muassa henkilöhahmojen välisten keskustelujen ja päähenkilön, Kirstin, sisäisten monologien muodostaessa eteenpäin kehittyvää kertomusta. Mielestäni voisi myös sanoa, että Kirstillä oli mahdollisesti jonkinlaisia toiveita kirjoitustensa julkaisemisesta tai jollakin tavalla julkisiksi saattamisesta, toihan hän esimerkiksi itse ensimmäisen osan päiväkirjoistaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoon (SKS KIA) 1970-luvulla. Kysymykset tekijyydestä ja kirjailijuudesta tulevat näin ollen relevantiksi osaksi tutkimustani. Kirstiä voisikin mielestäni kutsua jollakin tavoin oman elämänsä kirjailijaksi tai ainakin kirjoittajaksi.

Mielestäni mielenkiintoisia ovat myös kysymykset päiväkirjojen oletetusta (olemattomasta) yleisöstä. Ihmisillä on halu tulla kuulluiksi ja nähdyiksi, näkyviksi niin itselleen kuin ulkopuoliselle maailmalle. Joten esimerkiksi kirjoittaessaan päiväkirjaansa Kirstillä on saattanut olla jonkinasteinen toive siitä, että joku joskus lukisi hänen tarinansa ja näin ollen reflektoisi lukemaansa itseensä ja omaan kokemusmaailmaansa ja tekisi näin Kirstin näkyväksi tekstinsä eri ulottuvuuksissa. Esimerkiksi Adriana Cavarero on todennut, että koko ihmisen oleminen perustuu kertomuksellisuuteen ja on riippuvaista siitä, että joku toinen kertoo tarinan omasta itsestä. Näin ollen minuus on sosiaalista, jolloin oma itse ja identiteetti tulevat oleviksi sosiaalisissa suhteissa, muiden kertomusten kautta. Tämä on mielenkiintoista myös oman tutkija- ja kirjoittajapositioni kannalta, sillä oikeastaan, kun kerromme jonkun toisen tarinaa ja kirjoitamme toisesta, kirjoitamme samalla myös itsestämme. Jos siis peilaamme, rakennamme ja kerromme itseämme samalla kun kirjoitamme jostakin toisesta, emmekö silloin myös synnytä jatkuvasti muistoja, joiden avulla määritämme kohteena olevan henkilön lisäksi myös jatkuvasti omaa minuuttamme? Tällöin rakennamme muistamisen avulla jatkuvuutta niin historiallisessa kontekstissa kuin myös oman identiteettimme kannalta.

Kirsti ei ehkä eläessään saanut ääntään haluamallaan tavalla kuuluviin mutta tutkimukseni kautta voin tuoda esiin yhden elämäntarinan aikansa kontekstissa. Näin ollen voin tehdä Kirstistä näkyvän tästä ajasta käsin ja samalla kertoa jotakin oleellista ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta ja tarinoista, joiden kautta voimme ajatella muodostuvamme, niin itsemme kuin toistemme kautta.

Karoliina Sjö

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Rullaati rullaa

Naksautan mikrofilmirullan lukulaitteeseen, ujutan filmin alkupään lasilevyn alta ja pyörittelen sen toisen rullan ympärille. Kelaan filmiä vähän matkaa ja työnnän kelalaitteiston objektiivin alle. Pohjolan Sanomien etusivu ilmestyy lukulaitteen näytölle.

Sur-

rur-

rur,

sivut, päivät ja viikot vaihtuvat hitaasti, silmäilen uutisotsikoita. Tarkoituksenani on tutustua 1940–1950-luvun aikalaisuutisointiin Petsamon siirtolaisten asuttamisesta Tervolan Varejoelle ja heidän elämästään siellä. Lisäksi luen myös laajemman tason uutisointia esimerkiksi maa- ja metsätaloudesta, sekä asutuslainsäädännöstä.

Mutta, mitä kaikkea muuta tuon ajan sanomalehdet oikeastaan sisältävät? Runsaasti erilaisia, isoja ja pieniä uutisia ja ilmoituksia, jotka herättävät runsaasti ajatuksia ja mietteitä. Ajatukset rullaavat nopeasti, lähes synkronisesti vaihtuvien otsikoiden kanssa: Helsingin olympialaiset (tätä osasin odottaakin); Lenita Airisto Suomen Neidoksi (oho); Maailman väkiluku ylitti kolme miljardia (eli väkiluku on yli kaksinkertaistunut 60 vuodessa!); Ryti kuollut, sitten Paasikivi (ai näin lähekkäin?); murhia ja tapauksia joita nykyään kutsuttaisiin perhesurmiksi (herranen aika); Vanhan kansan viisauksia (lapsena luulin, että mummo on vanhaa kansaa); Hirvi kaadettu Ranualla (sukulaismies oli porukassa mukana); Syrjäkyliä sähköistetään (pitääpä muuten tarkastaa sähköposti); Turun linnaa kunnostetaan (onneksi kunnostivat!); ”Reipas tyttö saa heti paikan” (onpas näitä erilaisia työpaikkailmoituksia runsaasti 1940-luvulla); optikoiden ja hammaslääkärien mainoksia (ja mainoksia runsaasti 1950-luvulla). Eniten sanomalehdet kuitenkin herättävät kysymyksiä, eikä niihin kaikkiin ole edes mahdollista vastata.

Mietin, onko syrjäkylällä sinnitelleistä naisista tuntunut katkeralta katsella piirrettyjä mainoksia, joissa kaupunkilaishenkiset naiset hymyilevät hiukset kauniisti laitettuna kauluspusero yllään (ks. kuva). Ovatko tytöt ihastelleet noita hienoja neitejä hienoissa vaatteissaan? Minkä verran lehteä on ylipäätänsä luettu kylällä, oliko sitä varaa tilata? Muistaisiko toimittaja tai paikalla olleet mistä oli kyse ja mitä tapahtui, mikäli veisin heidän eteensä uutisen koskien Varejoen nuorisokerhon näytelmää Juha, jonka opettaja oli dramatisoinut Juhani Ahon romaanin pohjalta? Jos muistaisivat, millä tavalla tuo muistikuva muotoutuisi ja rakentuisi? Minkälaisia muistoja ja mielikuvia aikalaisille heräisi, jos he itse selailisivat näitä lehtiä?

Petsamon siirtoväen asioiden lisäksi huomio kiinnittyi myös muuhun uutisointiin ja kuvitukseen, kuten mainoksiin ja 1940–1950-luvun yhteiskunnalliseen kontekstiin. Pohjolan Sanomat 9.4.1950.

Eniten mietityttämään jäivät 1800-luvulla syntyneiden kuolinilmoitukset. Vanhimmat olivat syntyneet 1860-luvulla. Haastattelemieni henkilöiden isovanhemmat ovat juuri tuota 1800-luvulla syntynyttä sukupolvea. 1800-luku oli vanhempien ja isovanhempien läsnäolon, kertomusten, tapojen ja uskomusten kautta läsnä myös sodan jälkeisessä Suomessa. Jäin pohtimaan miten tuo perintö näkyi ja vaikutti ihmisiin, mutta siihen ei ole yksiselitteistä vastausta. Pohdin asiaa oman arkeni kautta: miten omien vanhempieni ja isovanhempieni perintö näkyy tässä päivässä? Tajusin, että jokaisella meistä on eri kokemukset ja vastaukset tuohon kysymykseen. Kuitenkin juuri tuo 1860-luku oli sattumoisin sitä aikaa, jolloin Venäjän keisarin asetuksen myötä ulkomaalaisia saattoi asettua asumaan Venäjän puolelle, Petsamoon, ja nälkävuodet ajoivatkin suomalaisia etsimään elantoa muualta. Sukupolvien välinen kuilu tuntuu äkkiä paljon kapeammalta. 1860-luku onkin lähempänä mitä olen tajunnutkaan. Tajuan, ettei ylisukupolvisuus rajoitu vain omiin isovanhempiin.

Jälleen yksi lukemattoman monista läpikäymistäni rullista päättyy. Yhteen sellaiseen mahtuu noin neljän kuukauden lehdet. Sota- ja jälleenrakennusvuosina lehdissä oli tosin vähemmän sivuja ja tuolta ajalta yhteen mikrofilmirullaan mahtuu jopa puolen vuoden lehdet. Kelaan rullan takaisin alkuunsa ja nostan sen irti laitteistosta. Rullan ujuttaminen napakkaan pahvikoteloon ei ole aina helppoa, rulla tahtoo tökätä pahvitaitteisiin, mutta tällä kertaa rulla sujahtaa sisään varsin helposti. Sammutan laitteet, pakkaan tavarani ja palautan digitilan avaimen kirjaston infopisteelle. Saan pantiksi jättämäni kirjastokortin takaisin ja laiskuuttani sujautan sen talvitakin povitaskuun enkä lompakkoon, mihin se oikeasti kuuluisi. Illalla tulen todistaneeksi, että kirjastokortti on varsin vahvaa tekoa. Se ei ole 60 asteen kirjopyykkipesusta moksiskaan.

KM Tiina Harjumaa tutkii Petsamon siirtolaisten elämää Tervolan kunnassa, Varejoen asutusalueella 1940–1950-luvulla sekä ylisukupolvisia muistoja ja tulkintoja tuosta ajasta.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Nauhuri käyntiin

20150315_150126

Aloin pitää kantrimusiikista iässä, jossa ikäluokkani kuunteli jokseenkin valtavirran mukaisempaa musiikkia. Näin pätkän kantritrio Dixie Chicksin konserttia televisiosta, ja sydämessäni läikähti. Tai sitten ensisysäys oli jokin aivan muu. Oli miten oli, sittemmin ihmiset ympärilläni ovat pikemminkin sietäneet tätä piirrettä minussa kuin innostuneet asiasta. En kuitenkaan ole ainoa kantrin ystävä maassamme, ja aikeeni onkin mennä vielä tässä kuussa haastattelemaan heistä muutamaa graduani varten.

Pähkäilin muutaman kuukauden mahdollisia nimiä, ennen kuin otin puhelimen käteen ja soitin kiinnostaville haastateltaville. He ovat enimmäkseen muusikoita tai radiotyöntekijöitä, näin suppeasti ilmaisten. He kun ovat ehtineet tehdä vaikka mitä. Ensimmäisestä yhteydenotosta meni vielä aikaa, että sain valmiiksi haastattelurungon ja päätin olevani valmis aloittamaan. Sinisilmäisyyttäni en ymmärtänyt, kuinka kiireisiä jotkut haastateltavani ovat. Kirjoittelin heille arvellen luottavaisena, että varmaankin kaikki voivat suoda minulle pari tuntia aikaansa jonain maaliskuun viikonloppuna. Hah, sanoo jälkiviisas minä. Eräällä heistä esimerkiksi olisi ollut keikkakiireiden vuoksi vapaa hetki minulle vain yhtenä viikonloppuiltana, ja minulla olisi ollut vajaa pari tuntia aikaa ennen kuin hän hyppää lavalle esiintymään. Päädyin ehdottamaan arkipäiviä.

Monia käytännön seikkoja on pohdittava, kuten paikan valintaa. Pubikin käy, mutta tällöin sietää valita sen verran aikainen hetki, ettei meno ole vielä riehakkaimmillaan. Nauhurin kanssa taas toivoa sopii, ettei se varmasti tilttaa kesken kaiken tai muuta katastrofaalista. Joskus olen kuullut tarinoita haastateltavista, jotka ovat vaiteliaita ja kankeita kunnes nauhuri sammuu. En tosin ole huolissani, sillä lähestyn ihmisiä, joiden tiedän olevan täysillä mukana, olleen jo vuosikymmeniä. Jos jostain, niin voisin tietysti huolestua vaikkapa edessä olevasta litteroimisesta, jota kuulopuheiden perusteella pidetään rankahkona kokemuksena. Mutta kaikki aikanaan! Heittäydyn haastattelujen pariin tällä viikolla ja luulenpa edessä olevan varsin rikastuttavia tunteja.

Walk the Line -elokuvan nähneet muistavat, että Johnny Cashin levy-yhtiö ei ollut mielissään miehen aikeista konsertoida pahanmaineisissa vankiloissa ja taltioida esiintymisensä. Mikäli ei ole kyseistä elokuvaa nähnyt vielä, olisi pikimmiten syytä. Muutoin kevään fiilistelyä voi jatkaa esimerkiksi kuuntelemalla tätä Folsom Prison Bluesista suomeksi kääntynyttä versiota Syöpäsairaala, jonka sanoitukset ovat vähintäänkin yhtä hilpeät kuin originellit.

https://www.youtube.com/watch?v=qe-uj_CX-z4

Salla Ahvenjärvi

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Lokikirjat – täsmällistä tietoa ja fiilistelyä

SAMSUNG

Törmäsin lokikirjoihin vähän vahingossa. Kirjoitin Suomen urheiluarkistoon saadakseni mahdollisia tietoja 1900-luvulla eläneestä purjehtijasta, Harald Alftanista. Arkiston ystävällinen tutkija vastasi, että aineistoa kyllä löytyi, yhteensä yli 17 hyllymetriä. Alftan oli kerännyt ja säilyttänyt yli kahdensadan kansion verran erilaisia julkaisuja, joista osa oli hänen itsensä kirjoittamia, osa hänen keräämiään kirjoituksia. Edessäni olisi siis lukuisia tunteja Stadikan kupeessa.

Jo ensimmäisen kansion sisältä löysin kaksi lokikirjaa, jotka Alftan oli kirjoittanut vuosina 1926–1934. Jäin koukkuun samantien. Alftan osoittautui lisäksi tutkijaystävälliseksi kohteeksi. Hän oli kirjoittanut lokikirjat puhtaaksi, kuten hyvin suuren osan muistakin teksteistään, joten käsialan kanssa ei tullut ongelmia. Lisäksi hänen käyttämänsä kieli oli kaunista ja selkeää. Hän kirjoitti useimmiten lempeästi niin ihmisistä kuin tapahtumistakin. Sitten puuttui vielä vertailuaineistoa, jota löysin Henrik Ramsayn ja Göran Schildtin kirjoituksista. Molempien tekstit ajoittuvat Alftanin tavoin 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle.

Lokikirjojen kirjoittamisen perinne on pitkä. Jo muinaiset valaanpyytäjät merkitsivät reittinsä muistiin osatakseen palata samoille, hyville saalispaikoille uudelleen. Päiväkirjamuotoon kirjoitetuilla matkakertomuksilla oli 1800-luvulla ammattiliikenteessä navigoinnillisen merkityksen lisäksi juridinen merkitys. Huvipurjehdusten lokikirjoilla ei lainopillista painoarvoa ole, mutta mielestäni historiallista kylläkin.

Vapaa-ajan purjehduksilla kirjoitetut lokikirjat noudattavat osittain määrämuotoa, jossa ilmoitetaan lähtö- ja päätepiste, kuljettu matka, siihen käytetty aika ja sääolosuhteet, kuten tuulen suunta ja sen voimakkuus. Lisäksi kerrotaan, onko sää ollut aurinkoinen, sateinen tai jotakin siltä väliltä. Valittua väylää kuvataan myös. Ainakin Alftan, Ramsay ja Schildt ilmoittavat tiettyjä, reitin varrelle osuvia maamerkkejä, kuten majakoita tai muita itselleen huomionarvoisia paikkoja. Näiden lisäksi lokikirjaan merkitään purjeveneessä myös purjeilla ja moottorilla edetyt matkat. Näin on mahdollista kesän loputtua esimerkiksi arvioida polttoaineeseen kulunut rahasumma.

Pirkko Saisio Lokikirja Lukijalle riemastuttavin osuusmatkakertomuksissa on kuitenkin vapaammassa matkanteon kuvailussa. Silloin kirjoittajan persoonallisuus pääsee esiin, eikä huumori todellakaan ole vierasta näissä pohdinnoissa. Merellä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, eikä yllätyksiltä voida välttyä. Tilanteisiin suhtaudutaan useimmiten kärsivällisesti, mutta pinnan kiristyessä siitäkin kirjoitetaan rehellisesti. Joskus tosin tuntuu, että pienellä liioittelulla lisätään lukijalle tarjottavaa viihdykettä. Esimerkiksi Pirkko Saison Lokikirja on kerrassaan loistava kuvaus siitä, millaista vapaa-ajan merielämä voi kesäisessä saaristossa olla. Jokainen merellä lomiaan viettänyt tietää, ettei kaikkiin mahdollisiin eteen tuleviin tilanteisiin mitenkään voi varautua. Useimmista kommelluksista selvitään kuitenkin pienellä pohdinnalla ja luovuudella.

Yhteistä kaikille lukemilleni lokikirjoille on niiden kertojapersoonan vaihtelu ensimmäisen ja kolmannen välillä. Kyseessä voi olla jonkinlainen etäännyttäminen, mutta kolmannen persoonan käyttö mahdollistaa myös tiettyä taiteellista vapautta, jota Saisio on ainakin Lokikirjassaan hyödyntänyt hauskasti. Lokikirjan osan kesältä 1991 on ”Kengun sanelun mukaan kirjannut Saikki”. Se sisältää teräviä havaintoja siitä, millaista merielämä voi olla leikkikengurun näkökulmasta. ”Iltaan mennessä tuuli oli yltynyt jo myrskyksi, joten näiden oli aika työntyä ulapalle. Yritettiin kolmesti ulos Strömistä, mutta vene ei mennyt eteenpäin, koska potkuri ei osunut veteen!”

Harald Alftanin ja Göran Schildtin kohdalla voi syy kolmannessa persoonassa kirjoittamiseen olla keskittyminen itse asiaan, eli matkantekoon ja purjehdukseen. Heidänkin tapauksessaan persoonamuoto vaihtelee sujuvasti edestakaisin ilman havaittavaa syytä.

Suurin osa vapaa-ajan matkoilta kirjoitetuista lokikirjoista pölyttyy kirjoittajansa kirjahyllyssä. Ne kaivetaan esiin, kun tarvitaan muistin tueksi kirjoitettua tietoa siitä, minä kesänä käytiin missäkin satamassa tai tehtiin veneelle jokin tietty huolto. Aika kuluu nopeasti. Pelkkään muistiin luottaminen on kenties jo seuraavana kesänä epävarmaa. Lokikirja on siis tapa muistaa kuluneiden kesien matkoja ja tapahtumia. Ympäristöhistoriasta kiinnostuneelle tutkijalle lokikirjat ovat mielenkiintoisia lähteitä siksi, että niistä on mahdollista tavoittaa erilaisten ihmisten ajatuksia luonnosta ja muusta ympäristöstään. Tulkinta on kuitenkin aina tutkijan.

Henrika Hopeavuo

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti