Onnekkaiden sattumusten sarja

Jenna Saarenketo

Vielä syksyllä, aloittaessani maisterivaiheen opintoja, ei minulla ollut selkeää ajatusta graduni suuntaviivoista saatika sen aiheesta. Ensimmäisen intensiiviviikon aikana mieleeni tuli ajatus lottia koskevasta tutkimuksesta, jonka innoittamana suuntasin Seinäjoen Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museoon.

Ajatukseni oli tuolloin tehdä tutkimusta lottien palveluun lähtemisen motiiveista. Paikalle saapuessani minua odotti kasa kansioita, joihin on taltioitu lottien henkilökohtaisia arkistoja sekä Lotta Svärd -järjestön kokouksien pöytäkirjoja. Tarkastelin aineistoja muutaman intensiivisen päivän ajan, löytämättä kuitenkaan sellaista aineistoa, joka olisi sopinut graduni alkuperäislähteeksi. Viimeisenä arkistopäivänä kävin läpi erästä kansiota, joka sisälsi Etelä-Pohjanmaan läntisen piirin puheenjohtajan sisaren kunniakirjoja, lottalauluja sekä useita kopioita Mannerheimin päiväkäskystä. Kansio ei siis tuntunut aluksi kovinkaan mielenkiintoiselta, kunnes asiakirjojen välistä löytyi kirjekuori, jonka sisään oli laitettu muutamia piirin puheenjohtajalle osoitettuja kirjeitä. Niitä selaillessani käteeni osui keltaisille kirjepapereille kirjoitetut kolme kirjettä, joiden vesileimat olivat Saksasta.

Lukiessani ensimmäistä kirjettä kävi ilmi, että kirjeet lähettänyt lotta oli viettänyt kesän 1943 Saksassa 17 muun lotan kanssa virkistys- ja palkintomatkalla. Kirjeistä kävi myös ilmi, että lotat oli kutsuttu matkalle Saksan puolustusvoimien vieraaksi. Tässä vaiheessa mielenkiintoni heräsi, mutta ajattelin, että aihetta olisi käsitelty jo yhdessä, jos toisessakin tutkimuksessa. Kotiin päästyäni kirjeet olivat kuitenkin edelleen mielessäni ja aloin googlettelemaan aihetta enemmän, vain todetakseni, ettei lottien Saksaan suuntautuneista virkistys- ja palkintomatkoista löytynyt internetin ihmeellisestä maailmasta juuri mitään, Fanni Luukkosen tekemiä matkoja lukuun ottamatta. Seuraavana päivänä siis kirmasin takaisin arkistolle tutkimaan kirjeitä tarkemmin ja taltioimaan ne myöhempää käyttöä varten.

Nuo kolme kirjettä sysäsivät liikkeelle arkistojen ja museoiden läpikäymisen; Kansallisarkistosta, Tuusulan lottamuseoon, josta seuraava johtolanka vei Poriin Satakunnan museoon. Lähteiden kerääminen on ollut palapelin kokoamista pienistä tiedon muruista ja välillä olo on ollutkin kuin Holmesilla. Tähän mennessä on selvinnyt, että matkoja järjestettiin yhteensä viisi, joista ensimmäinen toteutettiin luultavasti alkuvuodesta 1943 ja viimeinen kesällä 1944; kyseinen lottaretkikunta palasi takaisin Suomeen elokuussa, juuri ennen Suomen ja Saksan välien katkeamista.

Muutaman onnekkaan sattumuksen kautta tulin löytäneeksi nuo kolme kirjettä, joiden siivittämänä gradun teko on nyt siirtymässä aineiston keruuvaiheesta sen analysoimiseen ja kesän jälkeen on toivottavasti jo tekstikin kasassa.

Kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija.

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Ihana, kamala nuoruus

Krista Kalaja

Vuosi sitten keväällä löysin sattumalta yläasteaikaisen päiväkirjani. Sen lisäksi, että 15-vuotiaan tytön elämäntuska oli koomista kaikkine draamoineen, huomasin pohtineeni kirjoituksissa omaa nuoruuttani suhteessa vanhempieni nuoruuteen. Asuimme samassa kaupungissa, jossa isänikin oli nuoruutensa viettänyt, mutta äitini nuoruus oli mennyt maaseudulla. ”Kuinka se kesti, kun täälläkin on näin tylsää!” Alkuperäisversiossa huutomerkkejä oli vielä muutama lisää.

Isäni tarinat nuoruudesta olivat tulleet tutuiksi, sillä hänellä oli tapana kertoa hyvinkin vaiherikkaasti nuoruudestaan ja lapsuudestaan. Välillä tarinoissa oltiin peilityynen Saimaan rannalla, välillä vilkas nuori mies tappeli naapurikunnan poikien kanssa niin, että hiekka vain pöllysi. Se mikä tarinoissa sai hieman värikynää tai mitkä osat jätettiin kertomatta, ei oikeastaan haitannut. Ne olivat joka tapauksessa viihdyttäviä kuvauksia hänen menneisyydestään.

Olin alun perin ajatellut graduni aiheen liittyvän jollain tavalla terrorismin kulttuurihistoriaan, mutta olin alkanut pikku hiljaa tulla toisiin aatoksiin. Maailman tapahtumat ahdistivat, joten koin etten pääsisi niistä eroon, jos tekisin aiheesta vielä gradunkin. Lukiessani vanhaa päiväkirjaani sain uuden idean. Mitäpä jos tekisin graduni nuoruudesta? Nuoruusmuistot tuntuivat olevan aihe, joka herätti tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta moni kaipaili tuota huoletonta aikaa, mutta toisaalta moni muistaa sen epävarmuuden vuosina.

Olen myös aina ollut kiinnostunut ihmisten elämäntarinoista. Muistan jo lapsuudessani lukeneeni tyttö- ja seikkailukirjojen lisäksi myös elämäkertoja. Yleensä ne olivat jonkun fanittamani laulajan tai näyttelijän tarina siihen asti eletystä elämästä. Erityisen hyvin muistan ahmineeni Spice Girlsistä eronneen Geri Halliwellista tehdyn kirjan. Minusta oli ihanaa päästä sisälle ihailemani henkilön elämään, eikä sillä ollut väliä kuinka tosia kerrotut asiat oli.

Miettiessäni miten saisin kerättyä nuoruusmuistoja, sain kuulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa olevasta kirjoituskilpailuaineistosta. Se oli vuonna 2010 järjestetty Oi nuoruus -kilpailu, johon haluttiin kaikenikäisten suomalaisten nuoruusmuistoja. Koska haastatteluiden järjestäminen olisi tuonut omat haasteensa, koin parhaaksi käyttää tätä kirjoituskilpailua aineistona gradussani. En vielä tässä vaiheessa ollut aivan varma, minkä ikäluokan nuoruutta haluaisin lähteä tutkimaan.

Ensimmäinen kertani arkistossa oli vaikuttava. Ystävällinen virkailija oli kerännyt minulle useamman vuosikymmenen nuoruusmuistoja, jotta voisin rauhassa ensin tutustua ja katsoa minkälaisesta aineistosta oli kyse. Varovasti aloin selailla papereita aloittaen 1920-luvun muistoista, ja joukossa oli muun muassa käsin kirjoitettu kirje. Olin heti alusta asti vakuuttunut, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Aika kului kuin siivillä, kun uppouduin mitä erilaisempiin muistoihin.

Useiden arkistossa vietettyjen päivien ja tuntien jälkeen päädyin lopulta 2000-luvulla nuoruuttaan eläneiden muistojen pariin. Muistitietotutkimuksessa mielestäni mielenkiintoisinta on juuri se, miten eri tavalla ihmiset ovat esimerkiksi oman nuoruutensa kokeneet ja miten erilaisia merkityksiä samat menneisyyden tapahtumat saavat riippuen niiden kirjoittajasta. Kiinnostavaa on myös se, miten eri tavoilla elämänvaiheitaan voi kuvata. Toiset kirjoittavat kronologisesti edeten ja itselleen tärkeitä asioita kertoen, kun toiset saattavat kirjoittaa kolmannessa persoonassa tai runon muodossa. Kaikki kertovat kuitenkin sitä omaa tarinaansa ja kaikki ne ovat tärkeitä tutkimuksen tekijälle.

Olen mielestäni tehnyt graduni kanssa oikeita valintoja ja onnistunut yhdistämään kaikki itseäni kiinnostavat asiat. Toisaalta olisi mielenkiintoista tietää, millaiseksi graduni olisi muotoutunut, jos olisin kerännyt aineistoni haastattelemalla. Suullinen ja kirjallinen muistitieto eroavat kuitenkin toisistaan jonkun verran ja tämä tietenkin vaikuttaa lopputulokseen. Muutenkin aineistoa lukiessani mieleen nousee koko ajan uusia ideoita, miten voisin sitä hyödyntää.

Näitä muistoja lukiessani palaan aika-ajoin myös omiin muistoihini, sillä aineisto sijoittuu aikaan, jolloin itsekin olen viettänyt nuoruutta. Olen aika hyvin pystynyt olemaan sekoittamatta muistoja omiin kokemuksiin, mutta välillä tutkimuskirjallisuutta lukiessani olen kokenut huvittuneisuuden ja kaihon tunteita. Essi Huuhkan ja Aino Tormulaisen kirjoittama Ysärikirja on aiheuttanut välillä tällaisia hetkiä. Pelkästään kuvat Kindermunasta tulleesta huippuharvinaisesta vaippahousuisesta kilpikonnasta herättää edelleen kateuden tunteita. Siskoni nimittäin onnistui aina saamaan ne parhaat kilpparit, kun taas oma kohtaloni oli saada tylsiä autoja. Suurin osa tunteista on kuitenkin positiivisia: pelkästään Spice Girls -tuotteiden näkeminen tuo mieleen muistot siitä järjettömästä fanituksesta ja siitä onnentunteesta, kun syntymäpäivälahja osoittautui lipuiksi maustetyttöjen loppuunmyytyyn konserttiin.

Kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Haastattelun haasteita

Kirjoitan pro gradu tutkielmaani new age henkisyydestä ja henkisyyden kentällä esiintyvistä terveyskäsityksistä 2000-luvun Suomessa. Aiheeni on tutkimuksen kentällä siten kiinnostava, että henkisyyden kenttä Suomessa on käynyt läpi uudistumista juurikin tässä viimeisimpien vuosikymmenien aikana. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tutkimuskentälläkin on tapahtunut muutosta. Minulle oli oikeastaan aika selvää jo heti yliopistoon tullessani muutama vuosi sitten, että haluaisin olla osana tätä tutkimuksellista muutosta.

Käytän pro graduni alkuperäisaineistona haastatteluja. Teen itse kuusi haastattelua eri puolilla Suomea ja olen haastatellut esimerkiksi pappia, meridiaanihoitajaa, energiahoitajaa, mindfullnessohjaajaa ja psykiatria. Haastattelujen tekeminen on kokonaisuudessaan äärimmäisen kiinnostavaa ja inspiroivaa. Heti aluksi minun on kuitenkin todettava se olennaisin, jonka kaikki haastatteluja tekevät tietävät. Positiivinen puoli haastattelujen tekemisessä on nimenomaan se, että tutkija saa itse luoda oman aineistonsa. Negatiivista haastatteluissa on puolestaan se, että tutkija joutuu itse luomaan oman aineistonsa. Tämähän tarkoittaa käytännössä tietysti sitä, että haastattelujen tekemisellä on kaksi puolta kuin kolikolla.

Positiivista haastattelujen tekemisessä on se, että haastattelemalla ihmistä itse, saat kysyä juuri ne kysymykset mitkä sinua askarruttavat ja kiinnostavat. Oman aineiston kokoamalla on mahdollista vastata hyvinkin spesifisti juuri niihin omiin tutkimuskysymyksiin. Tämä puolestaan avaa ovia erilaisiin uudempiin tutkimusotteisiin ja mahdollistaa tutkimusongelmien käsittelyn tavalla, jota ei välttämättä ole aiemmin juurikaan tehty. Lisäksi oma aineisto mahdollistaa asioiden tarkastelun uuden aineiston pohjalta – sellaisen aineiston pohjalta, jota yksikään muu tutkija ei ole vielä tehnyt,
mikä on minusta yksi haastattelun suurimmista plussista.

Negatiivisemmalle puolelle tulevat ehkä ne vähemmän inspiroivat asiat. Haastattelujen teon tuomaa työmäärää ei todellakaan vähätellä. Haastattelujen tekemiseen liittyy myös valtava määrä liikkuvia osia, eikä mokattuihin tilanteisiin oikein voi palata. Haastattelujen tekemiseen täytyy panostaa todella paljon ja oman tutkimuksen punainen lanka sekä suuntaviivat on oltava todella selkeinä mielessä siinä vaiheessa, kun haastattelua alkaa vasta suunnitella. Haastattelun rakenne pitää kasata, omat ajatukset
aiheesta pitää kasata ja kaikkein tärkeimpänä on muistaa laskeutua siihen mielentilaan, että informantin mielipide on haastattelutilassa ainoa asia, jolla on mitään väliä. Haastattelun jälkipuinti on yhtä lailla valtavan iso työ. Ensin haastattelusta tehdään litteraatio, jossa kestää helposti parikin  päivää. Nyrkkisääntönä on, että tunnin haastattelun litterointi kestää noin kymmenen tuntia. Vasta kaiken tämän jälkeen tutkija voi alkaa ajatuksella purkaa haastattelumateriaalia.

Haastattelujen käyttöä materiaalina omassa tutkimuksessa kannattaa kyllä perustella itselleen ja tutkimusta lukevalle todella tarkkaan. Samoin haastatteluihin liittyy paljon pienempiä juttuja, jotka täytyy pitää mielessä ja hoitaa kunnialla. Muotoseikat saattavat välillä turhauttaakin, mutta kyllä tehty työ sitten lopussa palkitsee. Haastattelujen tekoa ei kannata pelätä, eikä niitä kannata vältellä, mutta haastattelujen metodologiaan kannattaa kyllä perehtyä jonkin verran ennen kuin itse ampaisee radalle. Lopulta haastattelujen tekoon muodostuu sopiva rutiini vain harjoittelemalla ja tekemällä.
Suosittelen kuitenkin kokeilemaan!

Tekstin on kirjoittanut kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija Nea Uusisalo

 

 

 

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Odotuksia

Aloitin kulttuurihistorian opinnot syksyllä 2016 ja mielessäni oli alusta saakka aika selkeäkin suunnitelma siitä, mitä aihepiiriä tahdoin gradussani tarkastella. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin olen esitellyt graduaihettani ja suunnitelmiani jo aika monessa yhteydessä, mutta kaikesta esittelemisestä huolimatta sitä gradua ei vielä oikeasti ole missään muodossa olemassa. On vain paljon lähdemateriaalia, ajatuksia, suunnitelmia ja – odotuksia.

 

Hieman jännittävä tosiasiahan on, että niin kauan kuin tekstiä ei ole kirjoitettu ei, kaikesta suunnittelusta ja hahmottelusta huolimatta, oikeastaan voi tietää, minkälainen teksti siitä tulee. Tai ehkä vielä tarkemmin ilmaistuna, ainakaan niin kauan kuin tekstin taustamateriaalia ei ole käynyt huolella läpi ja siivilöinyt ei voi tarkasti määrätä, mihin suuntaan tutkimus lopulta tulee viemään. Jokainen suunnitelma, esittely ja keskustelu aiheesta vie eteenpäin, mutta tässä vaiheessa on kuitenkin lopulta olemassa vain erilaisia alustavia dokumentteja ja tekstin palasia tietokoneen muistissa, materiaalia erilaisissa arkistoissa ja työpöydällä sekä monia odotuksia omassa (ja kenties ohjaajien ja lähipiirin) mielessä.

 

Sen sijaan, että ahdistuisi tästä ainesten määrästä, kaikesta epämääräisyydestä ja monista odotuksista, pitäisi oikeastaan onnitella itseään. Yritän selittää, miksi ajattelen näin.

 

Tutkimusaiheeni on Volter Kilven yhteiskunnallinen ajattelu, tarkemmin olen toistaiseksi rajannut aiheen käsittelemään niitä kysymyksiä, jotka liittyivät Turun suomalaisen yliopiston perustamisen aikoihin (puhutaan noin vuosista 1917-1920). Turun yliopiston perustaminen on ajallisesti kohtuullisen selkeästi rajattavissa oleva aihe ja se mahdollistaa kuitenkin samalla erinomaisesti sen, että pääsen tarkastelemaan Kilven yhteiskunnallista ajattelua laajemminkin. Erityinen näkökulmani on Kilven kirjeenvaihto aiheesta ja tärkein alkuperäislähteeni onkin Volter Kilven kirjeenvaihto hänen vaimonsa Hiljan kanssa. Olen työskennellyt tämän kirjeenvaihdon parissa eri tavoin jo vuodesta 2011 ja monin paikoin tunnen tämän laajan (kaiken kaikkiaan vuosille 1905-1924 ajoittuvan) ja kiehtovan kirjeenvaihdon varsin hyvin.

 

Niin, Volter…pitkistä lauseistaan tunnettu Volter Kilpi! Volter on aina onnistunut lataamaan minuun suuria odotuksia. Kun ensimmäistä kertaa aloin työskennellä hänen kirjeenvaihtonsa parissa, oli mielessäni vain jotenkin viattomasti, että olisi kiva toteuttaa Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolle konsertti, jonka dramaturgia pohjautuisi Volter ja Hilja Kilven (os. Vanhakartano) rakkauskirjeisiin. Kun sitten erinäisten vaiheiden kautta sain käsiini nämä rakkauskirjeet osoittautuivat ne varsinaiseksi rakkauseepokseksi. Kyse ei ole mistään muutamasta laihasta lappusesta vaan tiheästä, intensiivisestä, palavasta kirjeenvaihdosta, jossa kaksi ihmistä tutustuu ja lähestyy toisiaan aidosti sydämensä avaten. Seurusteluvuosien kirjeenvaihtoon tutustuminen, joka käsitti vain vuodet 1905-1907, oli aikaa vievä, suuri ja palkitseva prosessi. Materiaali ei kuitenkaan päästänyt otteestaan konsertin jälkeenkään ja niinpä siitä oli toimitettava kirja, joka ilmestyi vuonna 2013.

 

Toimitettuani rakkauskirjeenvaihdon heräsi tietenkin uusi kysymys, odotus siitä, että mitä sitten tapahtui? Mitä tapahtui, kun Volter oli kirjoittanut ennen avioliittoon astumista viimeisen lauseensa Hiljalle, lupauksen: ”Olen sinulle niin hyvä kuin minä voin.” No, Volterin ja Hiljan avioliitosta muodostui onnellinen, virallinen määritelmä kai on jossain kirjassa ollut mainittuna, että liitto oli tasapainoinen, että puolisot täydensivät hyvin toisiaan. Minähän palasin kirjeiden äärelle uudestaan ja jatkoin lukemista suurin odotuksin. Ja muistan hyvin, kun sitten ensimmäistä kertaa luin kirjallisuusarkistossa kirjeitse käydyn riidan Volterin ja Hiljan välillä. Apua! Pelästyin ensin, että siinäkö se sitten oli se rakkaus, onnelliset odotukset eivät täyttyneetkään. On varmasti syynsä, miksi elokuvat ja sadut päättyvät usein tiettyyn onnellisten odotusten kohtaan, mutta oikeastaan luettuani riidan ja sen selvitykset ja kaiken sen elämän, mitä sitten tapahtui, ajattelen, että hankaukset, rosot, vaikeudet ovat oikein käytettyinä mahdollisuuksia löytää yhä lähemmäs toista ihmistä. Jos kaikki elämässä olisi sellaista kuin odottaa, niin tavallaan katoaisi kai koko syykin elää. Lisäksi tämän rakkauden vaatiman kilvoittelun kautta löytyy komeita rakkauden määreitä Kilpien kirjeenvaihdosta avioliiton ajalta. ”Kahden ihmisen yhdessäolo on pyhä asia, he muodostavat kahden yhteisen maailman ja niinpaljon sisäisyyttä pitää heillä olla, että he riittävät toisillensa kaikeksi siksi onneksi ja lohdutukseksi, mitä elämä yleensä voi ihmiselle tarita. He ovat yhdessä kuin laajennettu itse. Toisillensa ovat he kuin armo, suojelus, rohkaisu ja oikaisu.” (Volterin kirje Hiljalle 9.5.1919.)

 

Ja entä odotuksista sitten tässä tilanteessa? Nyt, kun aiheenani on Volter Kilven yhteiskunnallinen ajattelu ovat odotukset taas korkealla, tahtoisin toki kirjoittaa ajatukseni tästä suuresta idealistisesta humanistista, jonka ainutlaatuiset ajatukset sopivat suoraan sovellettavaksi nykyajan yhteiskunnan haasteisiin. Kilpi on kirjoittanut nimittäin muun muassa siitä, miten kansat eri maissa kehittyvät jatkuvasti luonnollisten muutosliikkeiden, vaellusten ynnä muiden kautta. Kilpi näkee kansan jatkuvasti kehittyvänä orgaanisena kokonaisuutena ja hän muistuttaa siitä, miten tärkeä vaikutus eri kulttuurien yhteensulautumisella on sivistyksen muotoutumiselle. Ja humanistisia tieteitä Kilpi puolustaa sanomalehti Uudessa Aurassa vahvalla artikkelilla siitä, miksi nimenomaan humanistisen suomalaisen yliopiston perustaminen Turkuun on suuri kansallisen kehityksen mahdollisuus. ”Suomalaisen sivistyksen suomalaisuus on oleva sitä syvempi ja suurempi, mitä yleisinhimillisemmäksi se kirkastuu. – – – Suomalaisuuden pelastus on suomalaisuuden europalaistumisessa.” (Uusi Aura 28.2.1919.) Nämä lausunnot esimerkiksi vaikuttavat varsin ajankohtaisilta oman aikamme näkökulmasta. Toisaalta Kilpeä on monesti tulkittu ja moitittu arvoiltaan vanhakantaiseksi. Monarkian kannattajana Kilven on ajateltu elitistisesti pitävän kansaa epäkelpona hallitsemaan itse omaa maataan.

 

Materiaaliin kohdistuu siis eri tilanteissa monenlaisia odotuksia. Ja huomaan vahvasti, että tutkijana on tärkeä olla mahdollisimman hyvin tietoinen omista odotuksistaan tutkimuskysymykseen ja käytössä olevaan materiaaliin liittyen. On siis hyvä, että ei vielä tiedä, miten gradu tulee muotoutumaan. Odotukset ovat myönteisiä, mutta vastaukset ovat avoimia. On arvokkaampaakin aidosti kysyä, sen sijaan että oikeastaan johdattelisi lähdemateriaalinsa vastaamaan halutulla tavalla. Alussa ei vielä tarvitse (eikä voikaan) tietää, mitä lopussa tulee tapahtumaan.

Laura Kokko

Volter Kilven yhteiskunnallista ajattelua valottavat hyvin hänen teoksensa Kansallista itsetutkistelua 1917 sekä Tulevaisuuden edessä 1918. Volter ja Hilja Kilven kirjeenvaihtoa on ilmestynyt teoksessa Laura Kokko (toim.) Volter ja Hilja: ”ovat sanasi niinkuin valoa minulle” Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa. 2013, Kirjapaja.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Ajatelmia sirkusgradusta

Hiljalleen tuloillaan olevan 1800-luvun sirkusaiheisen graduni palaset työstyvät alitajunnassani ja muotoutuvat konkreettisen tutkimussuunnitelman muodoksi sekä siitä seuraavaan työn alla olevaan etappiin eli johdantoluonnokseen. Tässä blogissa pohdin, mitä näistä palasista muodostuu ja miksi haluan kirjoittaa 1800-luvun sirkuksesta yleensä.

Sirkustaide on kautta aikojen muotoutunut yhteiskunnan viihteellisten mieltymysten ehdoilla sekä valtiovallan sanelemien lakien mukaan. Sirkustaide ja sirkusyritykset ovat omalla toiminnallaan vuorovaikuttaneet yhteisöön rikkoen perinteisiä rajoja, tuoneet esille kansainvälisiä vaikutteita, tarjonneet katsojille kuriositeetteja ja ehdottaneet vaihtoehtoista mutta myös kurinalaista elämäntapaa. Sirkusdynastioiden ammattiylpeys, etiikka ja taito hiottiin jälkikasvuille pienestä pitäen, ja monet varhaiset sirkussuvut ovat yhä elinvoimaisia. Onkin uskomatonta, miten sirkussuvut ovat sopeutuneet ajanjaksojen ja ympäristöjen alati tuomiin haasteisiin yhteiskunnan nopeiden ja voimakkaiden muutosten pyörteissä.

Sirkuksen käsitettä on muovattu ja määritelty yhä uudestaan. Nykyään sirkustaidetta määritellään erottaen perinteinen tyylilaji sekä nykysirkus, jossa eläinnumerot korvataan pääosin akrobaattisilla ja/tai teatraalisilla suorituksilla. Tänä vuonna amerikkalainen, perinteinen kolmen maneesin supersirkus Ringling Brothers & Barnum& Bailey’s “Greatest Show on Earth” sulkee valitettavasti ovensa yli satavuotisen toimintansa jälkeen. Yhtenä merkittävänä syynä ovat olleet eläinaktivistien kriittinen suhtautuminen ja jatkuvat hyökkäyset suursirkuksen toimintaa kohtaan, erityisesti elefanttien ja villieläimien pitämistä vastaan. Toisaalta haastetta on tuonut myös perheyleisön vaikea tavoittaminen viihdelektroniikan tuodessa yhä suurempaa kilpailua makumieltymyksiin. Eläinten osallisuudesta sirkusnäytöksiin en ota tässä blogissa kantaa muuten, paitsi huomautan, että monet eläintenkesyttäjät rakastavat, kouluttavat ja hoitavat eläimiään erinomaisesti, huomattavasti paremmin kuin monet harrastajat hoitavat lemmikkejään. Sirkuseläinten tutkiminen kulttuurihistoriallisesti olisikin erinomainen aihe jatkotutkimuksia ajatellen.

Oman graduni aihe käsittelee kuitenkin 1860-1890-luvulla esiintyneitä naistaiteilijoita, jotka taiteellaan saavuttivat yhteiskunnallista asemaa, tuottivat varhaista julkiskulttuuria sekä rikkoivat valinnoillaan ja elämäntavoillaan yhteiskunnallisia rajoja. Olen valinnut nuorallatanssijat Elvira Madiganin sekä Oceana Renzin tutkimukseni kohteeksi, mutta etsin vielä kolmatta naistaiteilijaa vertailukumppaniksi. Kolmanneksi artistiksi haluaisin konkreettisesti vahvan naisen eli voimanaisen, mutta alkuperäislähteistäni suomalaisista sanomalehdistä 1800-luvulta en ole valitettavasti löytänyt vielä sopivaa hahmoa, vaikka voimanaisnumerot olivat ohjelmistossa suosittuja. Ehkäpä minun täytyy yrittää tutkia ruotsinkielisillä hakusanoilla, sillä suomalainen sirkussanasto ja käsitteistö on aikakaudella muutenkin varsin ontuvaa ja puutteellista. Esimerkkinä tästä on melko helposti käännettävä käsite salto mortale, joka on yleensä artistin vaarallinen ja teknisesti vaikea suoritus, nk. bravuuritemppu, vaikkapa kaksoisvoltti. Salto mortale on suomenkielisissä lähteissä käännetty varsin vaatimattomasti “kiepsahdukseksi”. Huolimatta terminologian puutteista, sirkustaide oli Suomen alueella erittäin suosittu populaarikulttuurin muoto ja alkuperäislähteissä sanomalehdissä kirjoitetaan sirkusohjelmistoista sekä sirkuskiertueiden vierailuista melko paljon.

sirkusprinsessa-oceana-renz

Sirkusprinsessa Oceana Renz

Olen rajannut oman tutkimukseni koskemaan sirkustaiteilijoita, jotka esiintyivät isoimmissa sirkuksissa kuten Sirkus Renz, Cinicelli ja Schumann Suomen kiertueella. Esiintyvä ala on kautta aikojen ollut kirjava ja moniulotteinen ja mahdollisia tulokulmia tutkimukseen on myös valtavasti, joten itselleni rajaaminen ja aiheessa pitäytyminen “liihottelematta” tulee olemaan vaikeaa. Kiusas lähteä sivupoluille laukkaamaan on suuri, mutta ehkäpä ohjaajani Otto Latvan hienosti muotoilema graafinen kaavio auttaa tämän sirkushevosen pysymään polulla, silmät laputettuina. Kaaviossa on tiivistettynä tutkimussuunnitelmani ydin seuraavasti: 1860-1890-luvun naistaiteilijat—›suomalainen konteksti (asema, identiteetti, vuorovaikutus)—›lopputulos. Ensikeväänä näemme, miten olen onnistunut tässä tulevassa työssäni!

Mielenkiintoiseksi sirkustaiteen kulttuurihistoriallisen tutkimuksen tekee sukupolvelta toiselle välittyvä ammattitaito ja omaleimainen kulttuuri. Siihen sisältyvät sirkusryhmien sisäiset kulttuuriset perinteet, tavat erikoistua ja harjoitella lajeja, kansainväliset vaikutteet sekä vartalon muokkaamisen kulttuuri joka näkyy akrobaattien työssä myös nykyhetkessä. Käytän sanaa vartalo, koska inhoan käsitettä ruumillinen kulttuuri—mielestäni se kuulostaa kuolleelta materialta, mutta sirkustaide on kaikkea muuta kuin kuollutta taidetta. Voltit vakuuttavat yhtä lailla nykyään kuin 1800-luvulla tai keskiajalla.

Haluan erityisesti tutkia naisia, koska 1800-luvun loppupuolella naisten uskottiin yltävän yhä uskomattomimpiin suorituksiin, jopa miesten veroisesti, joten naistaiteilijat saattoivat saavuttaa sekä taloudellista menestystä että populaarista suosiota. Naistaiteilijoiden harjoitteluohjelmaan kuului erityisen paljon voimatreeniä puntteja nostaen, varsinkin jos trapetsille tai köydelle kiivettiin. Sukupuolirajat saattoivat olla myös sirkuksessa häilyväisiä ja niitä tuotettiin tarkoituksella.

Vaikka oma graduni on niche ja tarkasti rajattu, se kuitenkin heijastelee sirkuskulttuurin merkityksiä ja symboleja laajemmassa kontekstissa suhteessa nykyhetkeen. Sirkus on kansainvälistä taidetta yhdistäen ja haastaen toiminnallaan niin valtiollisia rajoja kuin yhteiskunnallisia rajoja. Toivonkin, että sirkustaidetta ymmärretään tulevaisuudessa paremmin Suomessa. Sirkustaiteen juurien tietoinen rakentuminen voi alkaa pienestä. Itse miellän että tuleva graduni ja muutama sirkuskirjahankinta Turun yliopistoon tutkimuksia varten on yksi pieni askel eteenpäin, yksi palanen, vaikka kokonaisuus ei olisikaan saavutettavissa. Sven Hirn on muuraannut mielestäni hyvän perustan, jonka päälle sirkustutkimusta on mahdollista pystyttää, jatkaa ja tulkita tulevaisuudessa.

-Pauliina Räsänen

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Nosce te ipsum – tunne itsesi

Syksy 2014. Maisteriopinnot aloittava tutkimusverstas oli meneillään ja olimme juuri vetäytyneet ruokatauolle. Istuin samassa pöydässä Hannu Salmen kanssa, joka oli toinen oppiaineemme professoreista ja myös tuleva graduohjaajani. Hannu kyseli pöydän ympärillä olleilta heidän tulevista graduaiheistaan ja itse esittelin lyhyesti oman suunnitellun aiheeni, joka oli vielä tässä vaiheessa hyvin epämääräinen kokonaisuus. Muistan olleeni aika epävarma aiheen suhteen ja halusinkin varmistaa Hannulta sen sopivuuden. Tämä epävarmuuden tunne oli ensimmäinen varoitusmerkki tulevista ajoista, mutta en vielä siinä vaiheessa sitä ymmärtänyt.

 

Olen aina ollut erityisen kiinnostunut historiasta, mitä vanhempi sen parempi. Joten ei ollut mikään yllätys, että päädyin Turun yliopistoon lukemaan kulttuurihistoriaa pääaineenani. Jo opiskelujen alkuvaiheessa, minulle oli selvää, että tulisin keskittymään antiikin ajanjaksoon, joten sivuaineiksi muodostuivat luonnollisesti klassilliset kielet, latina ja kreikka. Kun oli aika suorittaa kandin tutkielma, törmäsin kuin sattumalta sopivaan aiheeseen: antiikin Rooman naisgladiaattorit. Aivan kuten gradun kohdalla, olin ennen kandiseminaarin alkamista tuskaillut jo jonkin aikaa oikean aiheen valitsemisessa, mutta kun lopulta löysin antiikin naisgladiaattorit, kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen. Tiesin heti, että tässä on minun tutkielman aihe.

 

Mutta palatakseni vuoteen 2014. Olin viettänyt koko kesän kuumeisesti, ja jopa tuskaisesti, pohtien sopivaa aihetta gradulleni. Yksinkertaisinta olisi ollut jatkaa jo tutusta kandiaiheestani, mutta tässä kohtaa prosessia kaikki alkoi mennä vikaan. Jostain syystä olin saanut päähäni, että aihe ei ollut sopiva. Alkuperäisaineiston määrä oli erittäin vähäinen. Pelkäsinkin, että pystynkö saamaan siitä gradun laajuisen tutkielman. Olin myös epävarma omasta kielitaidostani alkuperäistekstien käsittelyn suhteen: omasinko riittävästi ymmärrystä latinasta saadakseni kaiken irti materiaalista ja tehdäkseni sille oikeutta. Halusin myös saada gradun tehtyä mahdollisimman nopeasti, mahdollisesti vuoden, puolentoista sisällä. Päädyinkin lopulta valitsemaan tutkimuskohteekseni HBO:n vuonna 2005–2007 esittämän televisiosarjan Rooma, joka käsitteli Rooman tasavallan lopun myrskyisiä vaiheita. Näin jälkeenpäin ajateltuna, tässä valinnassa ei ollut mitään järkeä. On totta, että sarja tarjosi riittävästi tutkimusmateriaalia ja en tarvinnut siihen latinan kieltä. Sarja myös sijoittui minulle niin tuttuun antiikin Roomaan, mutta itse tutkimusala oli täysin vieras. Koko opiskelujeni ajan olin keskittynyt antiikkiin ja nyt olinkin yhtäkkiä siirtynyt populaarikulttuurin maailmaan. Tästä huolimatta pidin pääni. Tässä oli tuleva graduaiheeni. Aloitin maisterivaiheen seminaarit ja perehdyin uuteen aiheeseeni. Tein tutkimussuunnitelmia ja alkeellisia versioita johdantoluvusta, sain lopulta jopa väännettyä jonkinlaisen käsittelyluvun, tosin hyvin keskeneräisen sellaisen. Ennen kuin huomasinkaan, oli kulunut puolitoista vuotta. Alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, minun olisi pitänyt jo valmistautua tähän mennessä. Sen sijaan työni oli täysin alkutekijöissään. Olin myös saattanut itseni siihen pisteeseen, että koko gradun ajatteleminen oli ahdistavaa. En yksinkertaisesti tuntenut saavani otetta aiheesta, joka vielä puolentoista vuoden jälkeen tuntui vieraalta. Näin jälkeenpäin ajateltuna tähän oli yksinkertainen syy. Olin antiikin tutkija ja antiikin maailma oli se missä tunsin olevani kotona. Valitettavasti omien epävarmuuksieni ja pelkojen takia minulla kesti kauan tajuta tämä yksinkertainen tosiasia.

 

Oli kulunut siis puolitoista vuotta graduopintojeni alkamisesta ja olin ajanut itseni umpikujaan. Lopulta tajusin, että jotain oli tehtävä. Olin jo aiemmin epävarmoina hetkinä miettinyt, josko olisi parempi yksinkertaisesti vain vaihtaa graduaihetta, palata takaisin alkuperäiseen ja tuttuun aiheeseen eli naisgladiaattoreihin. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammalta vaihtaminen tuntui. Vanhat epävarmuudet olivat yhä voimissaan. Lisäksi pelkäsin, että vaihto pidentäisi entisestään gradun tekemistä, joten roikuin itsepintaisesti kiinni aiheessani tajuamatta, että toimimalla näin itse asiassa pidensin gradun valmistumista, en lyhentänyt. En tiedä mikä sai minut lopulta tekemään ratkaisun aiheen vaihtoon. Olin todennäköisesti kypsytellyt sitä alitajuisesti jo jonkin aikaa. Lopulta jouduin myöntämään itselleni rehellisesti, että tutkimusaiheeni ei yksinkertaisesti vaan toimi. Ja jotta voisin edes kuvitella saavani graduni valmiiksi, minun täytyisi vaihtaa se, vaikka vaihto tarkoittaisikin työn pitkittymistä. Ja yllätys, yllätys. Kun lopulta tunnustin kaiken tämän itselleni, oli kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Olo oli kevyt ja ahdistus oli poissa.

 

Päätöksestäni on nyt kulunut reilu puoli vuotta. Olisi hienoa, jos voisin sanoa, että kaikki on mennyt täysin ongelmitta ja kivuttomasti, mutta harvemmin asiat menevät näin, varsinkin kun on kyse gradun kaltaisesta luomisprosessista. Ja silloin tällöin vanhat epävarmuudet nousevat yhä pinnalle. Mutta tähän ei auta muu kuin usko itseensä ja omiin kykyihinsä sekä luonnollisesti graduohjaajien apu. Kun olin päättänyt vaihtaa graduaiheeni, sovin saman tien tapaamisen Hannun kanssa, jotta voisin keskustella tilanteesta hänen kanssaan. Asia, joka minun olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Kun sain Hannulta vihreätä valoa aiheen vaihtoon, alkoi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntua, että gradun saaminen valmiiksi oli mahdollista. Ja nyt puolivuotta myöhemmin tämä tunne on muuttunut varmuudeksi. Varmuudeksi siitä, että graduaiheen vaihto oli kaikista peloista ja epäilyistä huolimatta se oikea teko. Kadun ainoastaan sitä, etten tajunnut tehdä sitä aikaisemmin. Toisaalta näen tämän jo kaksi vuotta kestäneen prosessin opettavaisena kokemuksena. Teki elämässään mitä valintoja tahansa tärkeintä on tuntea itsensä ja luottaa siihen, että kykenee lopulta tekemään ne oikeat, joskus jopa vaikeatkin ratkaisut.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Miksei minusta tullut futisammattilaista?

 

Kuinkahan monesti sitä kuvitteli lapsena itsensä jalkapalloammattilaiseksi potkiessaan ja pomputellessaan palloa urheilukentällä tai vähän karummalla mökkitiellä? Ammattilaisuus on ja oli eräänlainen haave varmasti monelle jalkapallosta kiinnostuneelle lapselle, niin minullekin. Ei se ikinä realistista ollut, sen verran löysä luonne kurinalaisuuden suhteen olin jo lapsena. Hauskaa leikkiä se kuitenkin oli. Harrastin jalkapalloa pikkupaikkakunnan joukkueessa, Kurikan Ryhdissä, mutta käytännössä vain keväisin ja loppusyksystä. Kesän kuumimman peli -­ ja harjoitussesongin vietin meren rannalla mökillä vapaudesta nauttien.

pallokenttä

Vaikkakin joukkueessa pelaaminen oli tärkeää ja hauskaa, en ainakaan muista vaatineeni vanhemmilta kyydityksiä joka viikko lähikuntiin peleihin. Sitä paitsi sain tiukkaa koulutusta vanhemmilta veljiltäni, isältäni ja serkultani pelatessamme 2 vs 2­pelejä.

Jalkapallon pelaaminen on onnistunut säilymään elämässäni, joten oli mieluisaa alkaa lukea suomalaisten jalkapalloammattilaisten elämäkertoja omaa tutkimustani varten. Päädyin valitsemaan Jari Litmasen, Sami Hyypiän ja Mikael Forssellin elämäkerrat tutkimukseeni. Minua alkoi kiinnostaa, miten ammattilaisten lapsuutta ja nuoruutta kuvaillaan elämäkerroissa. Pro gradu ­- tutkielman aiheena tämä oli itselleni tutkimuksen valmistumisen kannalta elintärkeää. Löysänä luonteena tuskin olisin saanut itseäni motivoitua kovin moneen muuhun aiheeseen.

Elämäkertoja lukiessani huomasin, kuinka muistelin omaa lapsuuttani ja vertailin omaa innostustani nuoren Litmasen kuvailemaan innostukseen. Suomen kaikkien aikojen arvostetuimmalle jalkapalloammattilaiselle vapaa­aika lapsena tarkoitti ennen kaikkea pihapelejä. Minulla on tunne, että Litmasen tapauksessa pihapelit toistuivat ja kestivät huomattavasti pidempään kuin omat pelini. Olkoonkin, että Litmasen muistelmat saavat aikaan kyseisen tunteen. Litmasen leikit pallon kanssa toistuivat joka päivä ja elämäkerrassaan hän kertoo, että 13­-14 vuoden iässä hänelle konkretisoitui ammattilaisuus tavoitteena. Muutaman vuoden päästä hän piti itsestään selvänä, että siirtyy pelaamaan ulkomaille työkseen, jota hän ei ikinä pitänyt työnä, vaan harrastuksena.

Uskon, että Sami Hyypiä on Litmasesta seuraava, kun tehdään arvostustaulukkoa suomalaisista jalkapalloilijoista. Molemmilla heillä on mestareiden liigan voitto ja pitkä ja vakuuttava ura ulkomailla. Sami Hyypiän elämäkerta keskittyy ennen kaikkea Liverpool­uraan, mutta lapsuus -­ ja nuoruusvuosille on annettu myös tilaa. Käy selväksi, että hän alkoi vakavasti pohtia ammattilaisuutta vasta lukioikäisenä. Samat pihapelit toistuivat hänenkin lapsuudessaan, mutta myös koulunkäynti oli tärkeää. Niin oli minullekin. Joten koulumenestyksen tavoittelukaan ei riitä selittämään sitä, miksei minusta tullut ammattilaista. Hyypiän elämästä kertovan kirjan perusteella saan kuvan yltiöpäisen tunnollisesta ja kiltistä pojasta, joka tunsi velvollisuutensa ja hoiti ne tyylikkäästi. Minulle niin tärkeäksi muodostunut samaistuminen alkoi tässä vaiheessa tuntua jo vähän kaukaisemmalta.

Mikael Forssell oli aikansa ihmeteini, joka siirtyi ulkomaille Englannin Valioliigaan jo 17­vuotiaana. Se oli pieni ihme 1990-­luvulla. Esiteininä muistan olleeni vain osittain innoissani, sillä jostain syystä en ole ikinä pitänyt Mikael Forssellia merkittävänä pelaajana. Myös tästä syystä valitsin hänen elämäkertansa tutkimukseeni mukaan, sillä onhan hänen uransa kuitenkin ollut kansainvälinen ja 17 maalin tekeminen yhdessä kaudessa Valioliigassa ei ole erityisen helppoa. Olen saattanut olla väärässä kritiikkini suhteen, mutta Kurikasta käsin oli aikanaan helppo arvostella. Totta kai nautin hänen onnistumisistaan Suomen maajoukkueessa. Forssellin muistelmien perupallomaalissasteella hän ei lapsena muuta tehnytkään, kuin harjoitellut ja pyrkinyt ammattilaiseksi. Valtava intohimo ajoi häntä eteenpäin olemaan paras kaikessa, joka liittyi jalkapalloon. Litmanen ja Hyypiä vihasivat häviämistä, mutta Forssell vihasi ennen kaikkea sitä, jos hän ei itse onnistunut. Hyökkääjän egoismi nousi ja nousee Forssellin kohdalla esille. On kuitenkin tosiasia, että se palvelee joukkuetta, kun joku osaa tehdä tasaisesti maaleja ja ennen kaikkea nauttii siitä.

Forsselliin samaistumisen olisi pitänyt olla minulle
helpointa. Olenhan pelipaikaltani hyökkääjä ja nautin maalinteosta. Maalit vain tuppaavat loistamaan poissaolollaan. Ja sitä paitsi vihaan edelleen häviämistä.

-Jaakko Mäkinen

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti