Tutkimuseettisten kysymysten ja teknisten haasteiden vuoristorataa – Gradun alku aina hankala, mutta lopussa kiitos seisoo?

Jean Lukkarinen

Pro gradu -tutkielmani tekoon on mahtunut paljon eettisiä sekä teknisiä haasteita, vaikka työ on tällä hetkellä vasta kirjoitusvaiheessa. Työtä aloittaessani kuvittelin, että aiheen keksiminen ja tutkimusaineiston löytäminen olisivat tutkimukseni haasteellisimmat osat, mutta jouduin pian huomaamaan, että edessäni olisi vielä paljon suurempia kysymyksiä pohdittavaksi.

Oli vuosi 2019 ja istuin Työväen Arkiston tutkijasalissa selaamassa kahta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa käsittelevää muistitietokeruuta. Olin ajatellut, että käsittelisin pro gradu -tutkielmassani sukupuolivähemmistöjen turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksia Suomessa 1980-luvulla arkistoaineistojen kautta. Arkistossa ei kuitenkaan ollut yhtään työhöni sopivaa kirjoitusta. Kotimatkalla Helsingistä Turkuun pohdin kiivaasti, mitä tekisin työni kanssa. Millaisten aineistojen kautta voisin päästä sukupuolivähemmistöjen henkilökohtaisiin kokemuksiin käsiksi?

Muutamia viikkoja arkistovierailun jälkeen ajauduin sattumalta transvestiittien ja transfeminiinien tukijärjestön Dreamwear Club ry:n verkkosivuille. Olin etsinyt tietoa suomalaisesta nimilaista ja googlehakuni oli vienyt minut yhdistyksen julkaiseman Dreamwear-lehden sivuille. Julkisia jäsenlehtiä selaillessani aloin pohtia, voisiko Dreamwear Club olla avaimeni 1990-luvun ja 2000-luvun sukupuolivähemmistöjen kokemuksiin.

Seuraavana iltana kirjoitin jännittyneenä sähköpostia yhdistyksen puheenjohtajalle tiedustellakseni, saisinko tutkia heidän historiaansa gradussani. Pyysin myös alustavaa lupaa saada hyödyntää yhdistyksen arkistosta löytyviä vanhoja jäsenlehtiä tutkielmani aineistona. Sain myöntävän vastauksen muutamassa päivässä. Graduaiheeni oli vihdoin löytynyt!

Eettistä pohdintaa ja ennakkoarviointilomakkeiden täyttämistä

• 

• 

Graduaiheen päättämisen jälkeen seuraava vaihe oli tutkimuskysymysten luonnostelu ja tutkimusaineiston eettisen käytön pohtiminen. Päädyin rajaamaan tutkielmani ajallisesti yhdistyksen toiminnan alkuajoista transvestisuuden poistoon mielenterveyden tautiluokituksesta Suomessa, sillä Dreamwear Club toimi aktiivisesti tautiluokituksen poistamiseksi. Käsittelyyni valikoitui siis yli kaksikymmentä vuotta yhdistyksen historiaa vuodesta 1990 vuoteen 2011.

Tutkielmani päätarkoitukseksi nousi Dreamwear Clubin historian tarkastelu tilallisen ja kokemuksellisen näkökulman kautta. Gradussa käsittelemäni tilat ovat sekä fyysisiä että aineettomia tiloja. Tutkin yhdistyksen jäsenten kokemuksia esimerkiksi ravintoloissa, kaupoissa, kaapissa tai vaikkapa internetissä toimimisesta. Lähestyn niitä vuosina 1994–2011 julkaistujen Dreamwear-jäsenlehtien sekä tekemieni haastatteluiden kautta.

Koska valitsemani aihe on arkaluonteinen ja tutkimani jäsenlehti on ilmestynyt vain yhdistyksen jäsenille vuoteen 2014 asti, teimme ohjaajani kanssa Turun yliopiston ihmistieteiden eettiselle toimikunnalle pyynnön eettisestä ennakkoarvioinnista. Sitä tulee hakea esimerkiksi tutkimuksissa, joiden toteuttaminen voisi aiheuttaa tutkittavalle ryhmälle erityisiä riskejä. Omassa tutkimuksessani riskitekijöinä oli esimerkiksi kirjoittajien henkilöllisyyden paljastuminen. Kirjoittajien henkilöllisyyden suojeleminen on tärkeää, koska heistä kaikki eivät välttämättä ole kertoneet sukupuolivähemmistöön kuulumisestaan julkisesti.

Tutkimani lehtiaineisto sisältää lisäksi runsaasti tunnistettavia sekä erityisiksi luokiteltuja henkilötietoja. Työtäni koskevia erityisiä henkilötietoja ovat seksuaalinen suuntautuminen tai käyttäytyminen sekä poliittiset mielipiteet, joita ei saa uuden tietosuojalain mukaan käsitellä ilman tutkittavan henkilön suostumusta.

Ennakkoarviointia haetaan täyttämällä hakemus, jossa kuvaillaan esimerkiksi tutkimuksen toteuttamista, aineistojen tietoturvallista säilyttämistä sekä pohditaan tutkimuksen mahdollisia riskitekijöitä tutkittaville. Omassa tapauksessani eettiseltä toimikunnalta pyydettiin myös näkemystä siihen, onko minulla tutkijana lupa käsitellä vain pienen yhteisön keskuudessa julkaistua lehteä ilman kaikkien Dreamwear-lehteen kirjoittaneiden henkilöiden suostumusta.

Työni kohdalla kaikkien Dreamwear-lehteen kirjoittaneiden henkilöiden tavoittaminen olisi ollut mahdotonta tai erittäin haasteellista, sillä kaikki kirjoittajat ovat käyttäneet nimimerkkiä. Osa kirjoittajista on voinut myös poistua yhdistyksen piiristä jättämättä tunnistettavia yhteystietoja. Joissakin tapauksissa yhdistyksen oma sisäinen yksityisyydensuoja estää ottamasta yhteyttä jo yhteisön piiristä poistuneeseen henkilöön.

Eettinen ennakkoarviointi kesti kaksi kuukautta. Luin näiden kahden kuukauden aikana lähinnä tutkimuskirjallisuutta, sillä en saanut aloittaa tutkielman kirjoittamista ennen kuin arviointipäätös oli saatu. Onnekseni eettinen toimikunta katsoi, että tutkimani aineisto on arkistoaineistoa ja näin ollen minulla on lupa tutkia sitä toimikunnan ja yhdistyksen antamien ohjeiden mukaisesti.

Eettisiin ohjeisiin kuuluu muun muassa se, että kaikki aineisto on anonymisoitava tutkielmassa tunnistettavista henkilötiedoista (nimet, nimimerkit, paikannimet…) ja kaikkiin lehdistä tehtäviin suoriin lainauksiin on pyydettävä kirjallinen lupa kirjoittajilta. Lupien pyytämisessä ja tiedotteiden välittämisessä tutkimani yhdistyksen puheenjohtajasta on ollut suuri apu.

Korona-aika ja etähaastatteluiden erikoisuudet

Haastattelin tutkimukseeni myös yhdistyksen toiminnassa mukana olleita henkilöitä. Haastateltavana oli transvestiitteja, muita sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä ja heidän puolisoitaan. Haaveenani oli, että olisin osallistunut Dreamwear Clubin järjestämään kahvi-iltaan ja tutustunut samalla yhdistyksen toimintaan lähemmin. Haastatteluita suunnitellessani ajattelin myös kohtaavani kaikki haastateltavat kasvotusten.

Koronaviruspandemia muutti kuitenkin kaiken ja haastatteluni muuttuivat suurimmalta osin etähaastatteluiksi. Tekemästäni seitsemästä haastattelusta vain kaksi toteutettiin kasvotusten ja loput esimerkiksi videopuhelulla tai puhelimitse. Etähaastatteluissa oli omat haasteensa. Jouduin esimerkiksi ottamaan haltuun nopealla aikataululla arkaluontoisen tiedon keruuseen soveltuvan REDCap-ohjelman ja selvittämään, miten puheluiden tietoturvallinen nauhoittaminen onnistuu. Arkaluontoisten haastattelupuheluiden nauhoittaminen ei ollut myöskään yliopiston IT-tuelle tuttu juttu, vaan avunpyyntöviestini kiersivät usein tutkijalta toiselle ennen vastausten löytymistä.

Etäyhteydet toivat haasteensa myös haastatteluprosessiin. Toisinaan yhteydet katkesivat tai laitteet ylikuumenivat kesken haastattelun. Joskus haastattelun toinen nauhoite oli nauhoittanut enemmän tietokoneen tuuletusääntä kuin haastateltavan puhetta. Joissain tapauksissa myös haastateltavien perheenjäsenet tai lemmikkieläimet toivat oman lisämausteensa haastattelunauhan sisältöön.

Haasteista huolimatta olen nauttinut tutkimuksen ja haastatteluiden tekemisestä erittäin paljon, sillä niiden tekeminen on avartanut omaa maailmankuvaani suunnattomasti. Seuraavana haasteena saattaakin olla tekstin tiivistäminen, sillä aiheesta löytyy paljon mielenkiintoista sanottavaa.

Jos joku kysyisi minulta nyt, aloittaisinko tutkielman tekemisen, jos olisin tietoinen kaikista edessä olevista haasteista, vastaisin edelleen kyllä. Vaikka gradu on vasta kirjoitusasteella, sen tekeminen on opettanut minulle paljon uutta tutkimusetiikasta ja sukupuolen moninaisuudesta. Ilman graduprosessia en olisi todennäköisesti oppinut yhtä paljon arkaluontoisten aiheiden tutkimisesta ja olisin prosessin aikana vastaan tulleita hienoja kokemuksia köyhempi. Haastavaan projektiin ryhtyminen on siis ollut sen arvoista, vaikka toisinaan ongelmien kanssa taistelu on kismittänytkin.

Dreamwear Club ry: Transvestiittien ja transfeminiinien tukijärjestö. Perustettu 1990-luvun alussa. Rekisteröity vuonna 1997. Toimii tänä päivänä sukupuolivähemmistöjen edunvalvonta- ja vertaistukijärjestönä.

Sukupuolivähemmistöt: Sukupuolivähemmistö on kattotermi, jonka alle kuuluvat muun muassa transsukupuoliset, transvestiitit, muunsukupuoliset ja intersukupuoliset ihmiset.

Transvestiitti: Transvestiiteilla tarkoitetaan henkilöitä, joilla on ajoittain tarve laittautua tai eläytyä toisen sukupuolen mukaisesti esimerkiksi pukeutumalla tai meikkaamalla. Transvestiitit ovat usein tyytyväisiä myös syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa.

Transfeminiini: Henkilö, jolle feminiinisyys tai naiseus on tärkeä osa sukupuolta, sukupuoli-identiteettiä tai sukupuolen ilmaisua. Kaikki transfeminiinit eivät kuitenkaan koe olevansa yksiselitteisesti naisia.

Sukupuolen moninaisuus: Sukupuolen moninaisuudella tarkoitetaan sitä, että sukupuoli on moninaisempi ilmiö, kuin kaksijakoisuuteen tai vastakkaisuuteen perustuva asia. Jokaisen henkilön sukupuoli on moninainen ja koostuu erilaisista yksilöllisistä piirteistä.

Lähteet:

Dreamwear Club ry:n verkkosivusto: https://www.dreamwearclub.net/.

Ihmistieteellisten tutkimusten ennakkoarviointi: https://www.utu.fi/fi/tutkimus/eettisyys/ei-laaketieteellisten-tutkimusten-ennakkoarviointi.

Seta ja Dreamwear Club iloitsevat: transvestiittien sairausleiman poisto lisää yhdenvertaisuutta: https://seta.fi/2011/05/13/seta-ja-dreamwear-club-iloitsevat-transvestiittien-sairausleiman-poisto-lisaa-yhdenvertaisuutta/.

Seta sateenkaarisanasto: https://seta.fi/sateenkaaritieto/sateenkaarisanasto/.

Tietosuojavaltuutetun toimisto: https://tietosuoja.fi/tietosuoja.

Kuvat:

Turku Pride -liputus 2018. Kirjoittajan kotialbumi.

Dreamwear-lehden kansi vuodelta 1995. Dreamwear Club ry:n sähköinen arkisto.

Matt Walsh, Unsplash.

Setan materiaalia. Setan kuvapankki, Seta ry, Flickr. https://www.flickr.com/photos/seta_ry/21393475042/.

Jeremy Enss, palvelusta Pexels.

Milloin pääsisi taas Virossa käymään?

Sirpa Vaahtola

Tätä kysymystä ovat monet esittäneet kevään aikana koronarajoitusten tylsistyttäminä. Eikä ihme, onhan Viro ollut viimeisten 25 vuoden ajan yksi suomalaisten suosikkimatkakohteista. Viroon suuntautunut matkailu ei kuitenkaan alkanut 1990-luvun puolivälistä, jolloin se nousi suuren yleisön tietoisuuteen. Suomalaisten Tallinnan matkailussa on kolme selvästi erottuvaa huippukautta. Ensimmäinen niistä ajoittui 1860- ja 70-luvuille, seuraava sotien väliselle ajalle 1920- ja 30-luvuille ja kolmas Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeiseen aikaan. Viimeksi mainittu kausi onkin ollut mitoiltaan ennennäkemätön, ja edelleen kasvava matkustusbuumi 2020-luvulla tuo matkustajia lahden yli vuosittain lähes 9 miljoonaa. Viroon on matkustettu pitkään eri asioiden innoittamina ja vetäminä. Helsingin ja Tallinnan väliselle laivareitille mahtuu monenlaisia vaiheita. Suomenlahti on ollut milloin yhdistävä, milloin eristävä tekijä.

Kesälaiva ”Express” 1930 Helsinki–Tallinna välillä.

Tein kandidaattityöni suomalaisten laivamatkoista Neuvosto-Viroon vuosina 1965–1991. Sata vuotta toiminut matkustajalaivaliikenne katkesi toisen maailmansodan mylleryksessä ja se lakkautettiin kokonaan, kun Viro liitettiin Neuvostoliittoon. Rautaesirippu jakoi maailman kahteen vastakkaiseen leiriin. Rautaesirippu, jota myös muuriksi kutsutaan, kulki Suomenlahdella eikä sitä voinut ylittää. Laivareitin uudelleen avaaminen kesällä vuonna 1965 länsimaihin kuuluvan Suomen ja suljetun järjestelmän maan välille oli yllättävä ja virolaisille todella merkittävä. Se avasi ”ikkunan länteen maailman suurimmasta vankilasta”, kuten he itse sitä kuvailevat. Reitin uudelleen avaamiseen neljännesvuosisadan tauon jälkeen liittyy voimakkaasti Urho Kekkonen. Virolaisten arvostuksen osoituksena on Tallinnan A-terminaalin satamarakennuksen ulkoseinällä Kekkoselle omistettu muistotaulu.

UKK:n muistolaatta.

Tarkastelin kandityössäni miten suomalaiset kokivat Neuvosto-Tallinnan, mitä suljetussa maassa sai tehdä, ketkä matkustivat ja miksi. Nyt pro gradussa olen vaihtanut näkökulmani vastakkaiselle rannalle ja pohdin, miten virolaiset kokivat rautaesiripun takaa tulevat suomalaiset länsituristit. Mitä Suomi ja suomalaisuus merkitsivät virolaisille neuvostoaikaan, millaisia muistijälkiä siitä on heille jäänyt? Aihe on kutsunut minua puoleensa siksi, että olen harrastanut ja sittemmin myös opiskellut viron kieltä ja kulttuuria sekä asunut Virossa vuodesta 1994. Lahden olen ylittänyt lukuisia kertoja ja miettinyt Helsingin ja Tallinnan välisen laivaliikenteen pitkää historiaa ja sen merkitystä niin suomalaisille kuin myös virolaisille sekä seurannut matkustajamäärän huimaa kasvua – jokin Virossa vetää!

Aihettani tutkiessani on ollut kiinnostavaa lukea varhaisista Viron kävijöistä, kun säännöllinen höyrylaivaliikenne Suomen ja Viron välillä avattiin 1830-luvulla. Esimerkiksi kajaanilainen piirilääkäri Elias Lönnrot astui Helsingin satamassa vuoden 1844 juhannusaamuna kello 8 ”Storfürsten” nimiseen höyrylaivaan. Lönnrot oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta laadittavaksi suomalais-ruotsalaisen sanakirjan ja hän toivoi löytävänsä Virosta suomen kieleen sopivia uusia sanoja pahasti rääkättyjen ruotsinvoittoisten sanojen tilalle. Viisi kuukautta myöhemmin Lönnrot kirjoitti kirjeen pastori Sirénille Suomeen: ”Olen valmis palaamaan Suomeen. Mutta kun Tallinnasta saamieni tiedoista päättäen ei sieltä enää näin myöhäisenä vuodenaikana voi päästä suoran meren yli Helsinkiin on minun pakko palata Pietarin kautta…ja olen päättänyt kulkea jalan, sillä ajalla vielä oppiakseni lisää viroa.” (Zetterberg, 2015.)

Tallinnan matkailun alkuvaiheessa matkustajat olivat lähinnä fennomaaneja, uuteen suomalaiseen sivistyneistöön kuuluvia, joilla oli kiinnostusta ja varoja huvimatkailuun.  Kansallisuusliikkeen johtava hahmo Yrjö Koskinen kirjoitti Tallinnan matkastaan vuonna 1864 seuraavasti:

Joka siis tahtoo lyhyessä ajassa tehdä ulkomaisenmatkan, nähdä vieraita oloja ja vieraita tapoja, hän ei voi soveliaammin kulkuansa asettaa kuin Suomen lahden toiselle rannalle. (Lehti 1994.)

Kiinnostavaa on, että Koskimies puhui Tallinnan matkastaan ulkomaanmatkana, vaikkakin tuolloin kuuluttiin samaan valtakuntaan. Tallinna edusti täysin toista maailmaa kuin Helsinki. Helsinki eli nykyajassa. Se oli valoisa, avara ja moderni kuin Suomenlahden aalloista noussut nuori neito. Viiden tunnin merimatka vei matkustajat keskiaikaan – tummasävyiseen ja kapeakujaiseen Tallinnaan. Tuolloin keskiaikaisuus ei edustanut mitään, mikä olisi ollut positiivista. Se viittasi pysähtyneisyyteen ja takapajuisuuteen. Tallinnan nähtiin edustavan ahdistavaa vanhaa aikaa – keskiaikaa, jolloin maan alkuperäisasukkaat alistettiin saksalaisten vallan alle. Aikakauden kuvauksissa outous olikin ominaisuus, joka kaupunkiin liitettiin. Fennomaanien aatemaailmaan liittyi voimakas tulevaisuuteen suuntautuminen, ja Tallinnaa katsottiin nimenomaan kansallisuusaatteen läpi. Heimoaatteen innoittamien fennomaanien tärkein motiivi matkaanlähtöön oli halu tutustua läheisimpään heimokansaan ja etsimään sitä kautta itseään, ei katsomaan nähtävyyksiä. Ulkomaanmatkailu opettaa jossain määrin aina näkemään oman maa paremmin, mutta fennomaanien matkailu oli siitä poikkeuksellista, että oman maan ymmärtäminen oli koko matkailun päätavoite.

Kanssakäymisestä oli kuitenkin hyötyä. Kun 1860-luvulla virolaisuudesta oli vallalla negatiivinen kuva ”mutaan tallattuina maaorjina”, niin vuosikymmenen lopulla se alkoi muuttua. Virolaiset alettiin nähdä aktiivisina toimijoina ja tasa-arvoisena suomensukuisena kansana. Tämä kuvan muutos vaikutti myös siihen, kuinka Tallinna nähtiin. Se ei enää ollut ainoastaan muukalaisherrojen sorron symboli, vaan heimokansan kaupunki ja sen keskiaikaisuus alkoi saada positiivisemman sävyn. Yhä enemmän se alettiin nähdä romanttisena, historiallisena ja autenttisena kohteena.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Suomen ja Viron kanssakäyminen Suomenlahden yli tiivistyi, kun molemmin puolin lahtea oli itsenäinen valtio. Muun muassa Eino Leino vieraili Virossa vuoden 1921 toukokuun lopulla. Hän kuvaili virolaista kulttuurielämää suomalaisesta poikkeavaksi: ”Akateemisen muodollisuuden vastapainona Virossa on todellista elämänriemua, joihin hyvä maku ja esteettinen aateliuus silti liittyivät.” (Ilomäki 2003.) Asuin Tartossa kuusi vuotta ja istuin usein Werner-nimisessä kahvilassa (jota suosittelen lämpimästi ihanien leivoksien ja tunnelman takia!), jossa istui kerran myös runoilija Leino. Pettyneenä kotimaassa saamaansa kohteluun Leinon kerrotaan siellä huokaisseen: ”Minä en tahdo täältä pois!….Minä pyydän päästä Eestin kansalaiseksi ja jään tänne. Lähetän anomuksen Konstantin Pätsille (Viron presidentille) ..Minä nautin täällä, minä lepään täällä….Tämä on niin nuorta ja iloista ja ystävällistä.” (Ilomäki 2003.)

Vuonna 1927 Suomen ja Viron välille tuli viisumivapaus, ja vuonna 1929 ei välille tarvittu edes passia. Tarton kirjallisuusmuseon arkistossa työharjoittelua suorittaessani sain käsiini vanhoja matkaoppaita. Matkusta Eestiin -opas vuodelta 1929 innotti suomalaista nuorisoa matkustamaan Viroon seuraavin hauskoin sanoin:

Suomen nuoriso! 

Teille kuuluu kerran maan tulevaisuus. Te kerran määräätte suhteemme Eestiin! Oppikaa sen vuoksi jo nuorena tuntemaan tämä maa. Oppikaa tuntemaan sen kansa, jonka voimakkain tahdoin ja uhrauksin on rakentanut sivistysmuodon ja yhteiskunnan, mikä herättää vilpitöntä kunnioitusta, ja joka kantaa tietoisena suuresta tehtävästään korkealla suomensukuisten kansojen lippua Suomenlahden etelärannalla…Eesti-toimisto Helsingissä ja Suomi-toimisto Tallinnassa järjestävät Teidän matkanne. Järjestäkää yhteisretkiä, viettäkää kesäänne Eestissä. Viekää Suomea Eestiin, tuokaa Eestiä Suomeen, kansojemme tulevaisuus on niitten nuorisoitten tulevaisuus. (Matkailumainos 1929.)

Pieni matkustajahöyrylaiva ”Viola”, jolla Eino Leinokin lahden ylitti Rääveliin eli Tallinnaan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sodan aikainen tanssikielto poistettiin ja huvielämä vapautui. Tallinnasta muodostui melko nopeasti huvielämän keskus. Koko sotien välisen ajan suomalaiset olivat kaupungin suurin ulkomaalainen turistiryhmä ja lukumäärä kasvoi vuosi vuodelta. Suomalaiset pitivät yllä Tallinnan hotelleja, ravintoloita ja tanssiravintoloita. Tähän vaikutti ymmärrettävästi tuolloin Suomessa voimassa ollut kieltolaki.

Toisen maailmansodan seurauksena Viro lakkasi valtiona olemasta ja se liitettiin Neuvostoliittoon. Suomen ja Viron viralliset suhteet katkesivat, samoin satavuotinen matkustajalaivaliikenne. Viro eristettiin Suomesta ja länsimaailmasta. Neuvostomiehitys 1940-luvulla toi kaupunkiin ja sen huvielämään toisen ajan ja toiset edellytykset viiden vuosikymmen ajaksi.

Kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt täydellinen katkos matkustajalaivaliikenteessä Tallinna-Helsinki reitillä päättyi yllättäen 7. heinäkuuta 1965. Mutta tästä alkaakin sitten pro graduni aihe – rautaesiripun takaa tulevat suomalaisturistit!

Lähteet:

Hovi, Kalervo: Tanssiparketilla – Yöelämää Tallinnassa. Teoksessa Turistin tilat. Tilallisuus modernin matkustajan kokemuksena. Toim. Leila Koivunen, Taina Syrjämaa ja Ilse-Mari Söderholm. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku 2006.

Ilomäki, Henni: Tartto – kirjailijan kaupunki. SKS, Helsinki 2003.

Lehti, Marko: Suomalaisten Tallinnan matkojen alkuvaiheita. Teoksessa Matkakuumetta. Matkailun ja turismin alkuvaiheita. Toim. Taina Syrjämaa. Turun yliopisto, Turku 1994.

Raudsepp, Peter: Höyrylaivalla Tallinnaan. Raud Publishing, Tallinna 2018.

Zetterberg, Seppo: Suomen sillan kulkijoita. Yhteyksiä yli Suomenlahden 1800-luvulla. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2015.

Matkusta Eestiin! Matkailumainos 1929. Viron kirjallisuusmuseo.

Kuvat:

”Ekspress”, ”Viola” ja mainos matkasta Rääveliin. Raudsepp, Peter. Höyrylaivalla Tallinnaan. Raud publishing, Tallinna 2018.

UKK muistolaatta. A-terminaali, Tallinnan satama. Kirjoittajan yksityiskokoelma.

 

 

”Niiden voima onkin suuri”

Sara Valli

Törmäsin Pro graduni keskeisimpään primäärilähteeseen, suomensaamelaisen Pedar Jalvin Muottačalmmit (Lumihiutaleet, 1915) runo- ja novellikokoelmaan yllättäen, jo ennen opiskelujeni alkua: Kurkotellessani Tampereen Hämeenpuiston antikvariaatin kaapistojen ylähyllyltä Lappia käsitteleviä matkakertomuksia, Jalvin teos tipahti suoraan päähäni. Tunkkaisen pölypilven ja muutaman voimasanan kaikottua päätin ostaa teoksen omakseni – olihan se tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Kokoelma sekä Pedar Jalvin kesken jäänyt, mutta vaiherikas elämä jäivät lyhyen tutustumisen jälkeen vahvasti mieleeni: Ensimmäiseksi suomensaamelaiseksi kirjailijaksi tituleerattu Jalvi kasvoi Teno-joen varrella vuosisadan vaihteessa, aikana, jolloin valtakulttuurien mielenkiinto Pohjoiskalotin alueita kohtaan oli kasvamassa. Vieraskielistä matka- ja tutkimuskirjallisuutta alueesta oli alkanut ilmestyä laajasti, mutta saamelaisten itsensä kirjoittama kirjallisuus ja sisältäpäin tuotetut kuvaukset Saamenmaasta olivat vielä harvinaisia. 1900-luvun alkuun asti tieto saamelaisesta kulttuurista perustuikin pitkälti valtakulttuurien edustajien homogeenisten representaatioiden varaan, eikä kirjallista perinnettä omaamattoman kansan oma ääni tullut näkyviin.

Kiinnostus vuosisadan vaihdetta ja saamelaisen kirjallisuuden syntyä kohtaan vahvistui opiskeluvuosieni kuluessa. Kandidaatintutkielmassani tarkastelin ruotsinsaamelaisen Elsa Laulan pamflettia Infør lif eller död (1904), norjansaamelaisen Johan Turin teosta Muittalus samid birra (1910) ja niiden maalaamaa, sisältäpäin tuotettua saamelaiskuvaa. Teokset oli kirjoitettu valtakulttuurin edustajille, ulkopuolisille, oppaiksi ja kannanotoiksi saamelaisten oikeuksien ja itsemäärittelyn puolesta. Aihepiiri kietoutui tiukasti etnopoliittisen heräämisen ympärille, mutta käsitteli pääasiassa norjan- ja ruotsinsaamelaisia julkaisuja. Tutkimusta tehdessäni jatkokysymykset osoittivat suoraan kohti tutkielmasta ulos rajautunutta Jalvia: millaista liikehdintää ja vastaanottoa nouseva kansallistunne suomensaamelaisissa herätti?

Pedar Jalvin tie kulki Outakosken kansakoulusta Jyväskylän seminaariin, jossa hän valmistui opettajaksi vuonna 1915. Seminaarissa Jalvi tutustui kansallisromanttisiin virtauksiin ja lähti soveltamaan ajatuksia myös saamelaiseen kulttuuriin. Saamelaiskansallista ohjelmallisuutta henkivä kirjallinen tuotanto jakautui kolmeen osaan: kansantiedon keruuseen ja kääntämiseen, suomenkielisen saamelaisuutta ja saamelaisia esittelevän kirjallisuuden sekä saamenkielisen kirjallisuuden tuottamiseen. Runo- ja novellikokoelmansa Muottačalmmit hän julkaisi vuonna 1915, vain vuotta ennen varhaista kuolemaansa 28 vuoden iässä. Kokoelman nimikkoruno kuvastaa Jalvin elämäntyön yhtä tärkeintä moottoria, toivetta suomensaamelaisten poliittisesta heräämisestä, haavetta yhdestä yhtenäisestä voimakkaasta rintamasta valtakulttuurien sortoa vastaan.

”Kevätpäivän lämpimässä,
Sulavat pienet hiutaleet,
Kuultaviksi pisaroiksi.
Pisaroista kertyy pian
Puro, joki, järvi, meri
– Niiden voima onkin suuri.”

(Viimeinen säkeistö runosta Muottačalmmit, oma käännös. Muottačalmmit, 1915.)

Etnopoliittista liikehdintää ei Ruotsin ja Norjan tavoin Suomen puolella kuitenkaan herännyt vielä 1900-luvun alkupuolella, ja myös Jalvin teos jäi aikanaan ilman suurempaa huomiota. Pro gradussani pyrin kuitenkin valottamaan Jalvin elämään ja uraan vaikuttaneita tekijöitä, sekä selvittämään tarkemmin minkälaisia vaikutuksia nuoren kirjailijan julkaisuilla ja toiminnalla oli. Tärkeää roolia työssäni esittää myös kysymys siitä, olisiko etnopoliittinen heräminen voinut tapahtua aiemmin myös Suomessa, ellei Jalvi olisi menehtynyt ennenaikaisesti. Olisiko herätys voinut olla kiinni vain oikean henkilön puutteesta?

Kirjoittaja on kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija. Kirjoittaja ei ole saamelainen, mutta osaa saamenkieliä.

Mietteitä Kritiikin analysoinnista

Nestori Liminka

Alustava graduaiheeni on naisten toimijuuden tutkiminen rakkaan ainejärjestöni Kritiikki ry:n historiassa. Selailtuani pintapuolisesti ainejärjestön lähihistorian ja hieman kaukaisemman historian kirjallista materiaalia kiinnitin huomiota, kuinka innokkaasti kritiikkiläiset ovat analysoineet omaa ainejärjestöään ja sen roolia ympäröivässä yliopistoympäristössä vuosikymmenten aikana.

Ainejärjestön historiikeista ja järjestölehdistä näkee, miten Kritiikki ry:n luonteen analysointi on alkanut jo 1960-luvulla ainejärjestön ollessa alle kymmenen vuotta vanha ja se on jatkunut aina nykyhetkeen saakka. Itsekin huomasin tämän lukuvuoden aikana ajautuneeni puolivahingossa havaitsemaani vanhemman opiskelijan muottiin, eli aloin kirjoittaa analyysitekstejä ainejärjestöstäni Kritiikki-lehteen.

Havaintojeni mukaan etenkin Kritiikin lähihistoriassa toistuvat monesti samat puheenaiheet tietyin väliajoin. Näitä aiheita ovat lähinnä edellä mainitsemani teemat, eli Kritiikin luonne opiskelijajärjestönä sekä sen rooli ylioppilaskunnassa laajemmin. ”Ainejärjestöllä on lyhyt muisti” -fraasi on yllättävän usein käytetty ilmaisu Kritiikkiin liittyvissä kirjoituksissa. Samalla se kuitenkin havainnollistaa, miten nopeasti luonnollisesti ihmisten valmistumisesta syntyvä kiertokulku jäsenistön keskuudessa vaikuttaa järjestön sisällä käytävään keskusteluun.

Ainejärjestön muistin säännöllisessä uusiutumisessa on klassisen kliseisen hyvä puoli: vanhan tilalle syntyy uutta, siitäkin huolimatta, että jotkin asiat ja aiheet vaikuttavat olevan jatkuvasti läsnä järjestön toiminnassa. Kun vanhat ajatukset ja asenteet häviävät järjestöstä, ottavat uudet ideat paikkansa niiden tilalla. Tätä muutosprosessia on mielenkiintoista seurata ainejärjestön vanhemman ja uudemman arkistomateriaalin äärellä.

Kirjoitusprosessini aikana selailin inspiraation ja tiedon hakemiseksi kirjahyllystäni löytyviä Kritiikin 50-, 55- ja 60-vuotisvuosijuhlajulkaisuja. Hetkellinen selaus osoitti, että edellä mainitsemiani aiheita on käsitelty vuosien ja vuosikymmenien aikana lukuisista eri näkökulmista. Odotan itse suurella innolla, mitä kaikkea tulen löytämään, kun pääsen penkomaan Kritiikin arkistomateriaalia graduani varten toden teolla.

 

Suomalainen nainen Kotikadulla

Karoliina Paulomäki

Pro graduni lähdeaineistona toimii tv-sarja Kotikadun ensimmäinen tuotantokausi, joka esitettiin TV1:llä vuosina 1995–1996. Sarja on TV1:n ensimmäinen draamasarja, joka viihdytti ja hieman jopa sivisti katsojia. Tämä näkyi sarjassa esimerkiksi erilaisten ajankohtaisten aiheiden käsittelyn kautta, joita olivat esimerkiksi lama ja liittyminen Euroopan Unioniin sekä sen mukanaan tuomat muutokset.

Kotikatu on tutkimuksellisesta näkökulmasta oikea aarreaitta. Sen avulla olisi mahdollista käsitellä esimerkiksi perhesuhteita, naapurisuhteita, työttömyyttä, lapsettomuutta, ystävyyttä sekä sodan jättämiä traumoja. Lista voisi jatkua loputtomiin, sillä sarjassa on runsaasti erilaisia henkilöhahmoja ja erilaisia juonikuvioita. Siitä huolimatta sarja muodostaa jatkuvajuonisen kokonaisuuden, jossa tietyt hahmot, kuten Luotolat ja Mäkimaat, sekä tapahtumapaikat, kuten Korkeavuorenkatu, pysyvät samoina.

Mahdollisuuksien runsaus vaikeutti tutkimusaiheen rajaamista, mutta huolellisen pohdinnan jälkeen päätin tutkia sitä, miten naishahmot esitettiin sarjassa etenkin äitiyden ja työn kautta. Nostan keskiöön Eeva Mäkimaan hahmon, sillä hänen kauttaan on mahdollista nostaa esiin sarjan muita naishahmoja, kuten Karin Luotolan ja Maija Mäkimaan. Kaikki kolme hahmoa ovat äitejä, mutta Karin Luotola on ainoa, joka on työelämässä sarjan alusta asti, kun taas Eeva siirtyi työelämään kauden edetessä. Maija oli eläkkeellä, mutta kirjoittaa sodan aikaisia muistojaan, mikä vei häntä kohti kirjailijan uraa.

Eeva Mäkimaa eli näyttelijä Lena Meriläinen. Linkki kuvaan.

Minua kiinnostaa se, miten Eeva Mäkimaan hahmo esitettiin äitinä ja toimittajana. Kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten Eevan käytös muuttui työpaikalla verrattuna kotiin vai muuttuiko ollenkaan. Minun on mahdollista tarkastella myös Maijan ja Karinin hahmoja. Oleellista on se, millaisissa paikoissa hahmot esitettiin ja mitä aiheita heidän kauttaan käsiteltiin. Jos mahdollista, käytän apunani tunteiden historiaa pohtiessani sitä, millaisia tunteita äitiyteen liitettiin ja miten ne vaikuttivat äidin tai äitien toimintaan niin kotona kuin työpaikalla.

Vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, ovat siihen vaikuttaneet ympäröivä yhteiskunta ja se, mitä valintoja käsikirjoittajat ovat halunneet tehdä. Minun pitää liittää sarja omaan aikaansa ja ottaa huomioon esimerkiksi sarjan tekijöiden, kuten näyttelijöiden, lehdille antamat haastattelut. Yksi mielenkiintoinen aineisto on dokumentaarinen ohjelma Matkalla Kotikadulle, jossa sarjan näyttelijät kertovat Kotikadusta ja hahmoistaan. Matkalla Kotikadulle ilmestyi käsittääkseni juuri ennen sarjan alkua eli se on osaltaan toiminut sarjan markkinointikeinona. On hyvä muistaa sarjan tarjonneen totuuksien sijaan näkökulmia eri aiheista, vaikka uskon katsojien pystyneen samaistumaan sarjaan edes osittain. Onhan tämä luultavasti ollut tekijöiden tavoitteena ainakin, jos Kotikatu-sarjan DVD-boksien kannessa olevaa lausetta ”Yksi katu – koko Suomi” on uskominen.

Aineiston valinnan vaikeus – hyppyni tuntemattomaan ja miksi se kannatti

Hilla Mikkonen

Kesällä 2017 olin harjoittelussa Pietarissa Eremitaasin taidemuseossa ja yritin kuumeisesti keksiä mielekästä graduaihetta. Pyörittelin kaikenlaisia ideoita kandissa tutkimistani pietarinsuomalaisista ylellisyystuotteiden historiaan. Venäjän historia on aina ollut minulle läheinen aihepiiri ja toivoin kesäisen kulttuurikaupungin ilmapiirissä vietetyn ajan tuovan samalla inspiraation tutkimusaiheesta. Niin ei tietenkään käynyt. Syksyllä syventävien opintojen alkaessa olin edelleen yhtä sotkussa päässäni pyörivien vaihtoehtojen kanssa. Kunnes eräänä päivänä olin suihkussa (kyllä, suihkussa) ja sain yhtäkkiä ajatuksen tsaarin hallinnon kohtaamasta vastarinnasta. Leninin ja vallankumouksen tutkiminen tuntui liian tylsältä ja suoraviivaiselta valinnalta. Sen sijaan mieleeni putkahti Rasputinin salamurha, jonka suunnittelivat ja toteuttivat tsaariperheen läheiset sukulaiset ja ystävät. Yläluokastakin löytyi siis väkeä, jotka olivat tyytymättömiä hallintoon. Nikolai II:n aika on itselleni läheisin ja kiinnostavin Venäjän historian kausista, joten olin hieman pelokas tarttumaan siihen tutkimukselliselta kannalta. Järkeilin, että vastustajia oli varmasti ollut aiempienkin hallitsijoiden aikana ja lähdin jäljittämään heitä.

En edes muista miten törmäsin Pjotr Kropotkinin nimeen etsintöjeni aikana, mutta luettuani hänestä enemmän totesin, että tässä voisi olla ainesta tutkimuksen aiheeksi. Lähteiden metsästäminen olikin sitten toinen juttu. Pjotr Kropotkin kirjoitti elinaikanaan paljon sosialistista kirjallisuutta ja poliittisia pamfletteja. Poliittinen näkökulma ei kuitenkaan innostanut. Aluksi löysin Kropotkinin muistelmateoksen, jonka säilytin mielessä mahdollisena lähteenä. Teemaseminaariin tutkimussuunnitelmaa tehdessäni onnistuin kuitenkin törmäämään Kansallisarkistossa todelliseen kultakimpaleeseen: Pjotr Kropotkinin veljensä Aleksandrin kanssa käymään kirjeenvaihtoon. Aineisto näytti lupaavalta, mutta toisaalta pelottavalta, sillä se oli tarjolla ainoastaan venäjäksi. Vaikka olin opiskellut useita vuosia venäjää yliopiston kielikeskuksessa ja kielitaitoni oli ihan hyvällä tasolla, tuntui muun kuin englannin-, ruotsin- tai suomenkielisen aineiston käyttäminen gradun kokoisessa projektissa täysin järjettömältä ajatukselta. Jätin mahdollisuuden kuitenkin muhimaan siksi aikaa, kun osallistuin historian opiskelijoiden ryhmämatkalle Pietariin lokakuun lopulla.

Reissun aikana kävin vierailemassa Pietari-Paavalin linnoituksen poliittisessa vankilassa, joka oli minulle jo entuudestaan hyvin tuttu kohde. Sellirivien viertä kulkiessani silmiini osui kuitenkin nimi, johon en aiemmilla vierailuilla ollut kiinnittänyt huomiota: Kropotkin. Sama Pjotr Kropotkin, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt mitään vielä pari kuukautta sitten. Sillä hetkellä minusta tuntui, että tutkimusaihe oli valinnut minut eikä toisinpäin. En ollut ennen gradua tehnyt minkäänlaista kirjeisiin liittyvää tutkimusta, en ollut tutkinut aatehistoriaa enkä ollut käyttänyt venäjänkielistä aineistoa. Olin aiemmin tutkinut suomalaisten naisten kokemuksia palvelijoina työskentelystä Pietarissa 1900-luvulla ja hyödyntänyt aineistona lehtiä ja haastatteluita. Nyt hahmottelin tutkimuskysymystä kahden veljeksen vuorovaikutuksesta ja aatteellisesta kehityksestä 1860-luvulla. Se tuntui hieman pelottavalta ja hyppääminen tällä tavalla suoraan altaan syvään päähän oli mielestäni jollain tapaa vinksahtaneen ihmisen ratkaisu. Tein sen silti. Pidän kyllä itseäni edelleen jonkin tason hulluna.

Venäjänkielisen aineiston läpikäyminen oli osittain helpompaa, osittain raskaampaa kuin olin kuvitellut. Toisaalta kirjeet olivat painettua, eivät käsinkirjoitettua tekstiä, mikä helpotti työsarkaani huomattavasti. Olin itsekin yllättynyt kuinka paljon lopulta ymmärsin kirjeiden sisällöstä kokonaisuuksina. Toisaalta kirjeiden sanasto oli itselleni hyvin vierasta, sillä aihepiirit sivusivat paljon politiikkaa ja yhteiskuntaa. Osa sanastosta oli myös niin vanhakantaista, ettei kaikkien merkityksiä tahtonut löytyä, vaikka käytin apunani lukuisia erilaisia sanakirjoja ja käännösohjelmia. Parin sadan kirjeen sisältöjen läpikäymiseen edes suurpiirteisesti ilman sanatarkkojen käännösten tekoa kului loputon määrä pimeneviä iltoja yliopiston kirjastossa. Täytyy myöntää, että joinakin noista illoista meinasi iskeä epätoivo ja uupuminen. Työmaa tuntui välillä suorastaan loputtomalta. Silloin itsepäinen luonteeni otti kuitenkin vallan ja totesi, ettei tänne olla luovuttamaan tultu.

Jotenkin työ vain edistyi pikku hiljaa ja äkkiä huomasin olevani jo puolivälissä koko kirjoitusprosessia. Kun olin saanut kirjeet käytyä läpi, itse tutkimuksen tekeminen tuntui siihen verrattuna helpolta ja kivuttomalta. Seuraava haaste olikin sitten suorien sitaattien käännösten valitseminen ja tekeminen tutkimustekstin joukkoon. Olen kokenut tutkimusprosessin varrella paljon epävarmuutta suhteessa omaan osaamiseeni ja kykyyni tuoda kirjeiden oikea merkitys ja sisältö esiin lukijalle, joka ei alkukielisiä lähteitä pysty lukemaan. Tämä epävarmuus oli yllättävän paljon läsnä jopa näennäisen helppojen tekstien kohdalla. Haastavien käännösten kanssa tietenkin vielä paljon enemmän. Vaikka lopulta sain kaikkien sitaattien sisällön oikeaoppisesti ja kielellisesti toimivasti muotoilluiksi ja tiedän tarkistaneeni merkityssisällöt eri lähteistä useaan kertaan, iski epävarmuus vielä aivan kalkkiviivoilla. Palauttaessani gradua lopulliseen tarkastukseen teki minun hetkellisesti mieli peruuttaa koko prosessi ja tarkistaa kaikki käännökset vielä yhden kerran. Ihan vain varmuuden vuoksi. Jossain vaiheessa työn tekeminen on kuitenkin pakko lopettaa ja päätin, että tuo hetki oli kohdallani jo mennyt.

Graduprosessi on opettanut minulle paljon, niin kuin se varmasti tekee kaikille. Kokemukseni perusteella sanoisin, että aiheen ja materiaalin valinnassa kannattaa ehdottomasti käyttää aikaa ja kuunnella itseään. Olen oikeastaan tyytyväinen, että valitsin itselleni täysin uuden aihepiirin, joka ei ollut entuudestaan kaikkein suurimpia intohimoni ja kiinnostukseni kohteita. Se auttoi minua pitämään gradun enemmän työprojektina, joka erottui harrastuksista ja vapaa-ajasta. Siinä oli kuitenkin tarpeeksi itselleni mielekkäitä elementtejä, jotta tutkimuksen tekeminen ei tuntunut myöskään vastenmieliseltä pakkopullalta. Prosessin aikana myös lähennyin enemmän ja enemmän tutkimukseni kohdehenkilöiden ja aihepiirin kanssa. Myös lähdemateriaalin kielen tuomia haasteita pohtivalle sanoisin, että kannattaa järjen äänen ohella kuunnella omaa intuitiotaan. On totta kai tärkeää reflektoida omaa osaamistaan ja kielitaitoaan, sekä sitä, mitä graduprosessilta haluaa. Onko minulla tarpeeksi sekä ajankäytöllisiä että henkisen voimavaran resursseja aineiston tutkimiseen? Haluanko saada gradun tehdyksi mahdollisimman kivuttomasti vai kaipaanko henkilökohtaista haastetta? Tärkeää on kuitenkin mielestäni luottaa myös omiin tuntemuksiinsa. Vaikka olin alusta asti sitä mieltä, että aineistonvalinnalla asetan itseni melkoisen haasteen eteen, oli minulla kuitenkin samalla koko ajan tunne siitä, että pystyn haasteeseen vastaamaan. Huonompinakin hetkinä tunne kykeneväisyydestä voitti epäilyksen. Jos nyt palaisin syksyyn 2017 pohtimaan, pitäisikö kuitenkin valita jokin helpompi aihe, kehottaisin todennäköisesti itseäni miettimään asiaa vielä toisen, ehkä kolmannen, kenties jopa neljännen kerran. Tuskin siltikään valitsisin eri polkua kuin nyt. Mielestäni gradun teossa tarvitaan rohkeutta ja uskallusta tarttua uusiin haasteisiin, kohdata omat epävarmuutensa ja löytää niistä itsevarmuus tutkimuksen tekemiseen. Eikä pienestä hulluudestakaan varmaan haittaa ole.

 

 

Kehopositiivisuudesta

Maria Björklund

Kehopositiivisuuteen törmää nykyään joka paikassa. Siitä keskustellaan sanomalehdissä, naistenlehdissä ja välillä myös televisiossa. Instagram on täynnä kuvia eri kokoisista ja värisistä kehoista, yleensä #bodypositive häshtägillä varustettuina. Fitnessbuumi ei ole kuitenkaan vielä jäänyt unholaan. Jokakeväiset laihdutusmainokset ja -ohjelmat puskevat silmille niin internetin sivuilla kuin kaupan lehtihyllyllä. Helsingin Sanomat kirjoittaa taas tutkimuksesta, jossa on keksitty uusi, tehokas tapa polttaa rasvaa kehosta. Joskus meille mediasta välittyvät viestit ovat varsin ristiriitaisia: rakasta kehoasi sellaisena kuin se on, kunhan vain se vastaa länsimaisen kauneusihanteen käsitystä siitä, miltä ihmiskehon kuuluisi näyttää.

Kehoihin liittyvät normit ja kulttuuriset käsitykset ovat mielestäni kiehtovia. Esimerkiksi keho- ja kauneusihanteet eivät synny tyhjästä. Ne eivät myöskään ole staattisia, universaaleja normeja, vaan alati muutoksessa olevia ja kulttuureittain vaihtelevia käsityksiä siitä, mikä on ihailtavaa ja kaunista. Jos oma keho ei vastaa vallallaan olevaa kauneusihannetta, saattaa se tuntua ahdistavalta ja rajoittavalta. Varsinkin silloin, kun ympärillä oleva kulttuuri välittää jatkuvasti viestiä siitä, että vain tietynlaiset kehot ovat arvokkaita ja näkemisen arvoisia. Kehopositiivisuuden voisi ajatella toimivan vastavoimana tälle ahtaalle normille: kaikki kehot muotoon, kokoon, sukupuoleen, ikään ja väriin katsomatta ovat aivan yhtä kauniita ja sellaisenaan arvokkaita. Niilläkin on yhtä lailla oikeus olla esillä ja tulla nähdyksi.

Linkki kuvaan

Kehopositiivisuuden juuret ulottuvat monien lukemieni lähteiden mukaan 1970-luvun lihavuusaktivismiin. Toki samankaltaista ajattelua on ollut jo aikaisemminkin, mutta ei ihan samanlaisessa mittakaavassa tai yhtä järjestäytyneesti. Lihavuusaktivismi poiki myös vuosina 1973–1977 toimineen feministisen The Fat Underground -aktivistiryhmän, joka julkaisi aiheesta manifestin ”The fat liberation manifesto”. Aikakautena, jolloin pieni ja hoikka Twiggy oli kauneusihanteen ruumiillistuma, voisi moista manifestia pitää melko radikaalina ja poliittisena tekona. Elettiinhän tuolloin myös hyvin politisoituneessa ilmapiirissä.

1990-luvun loppupuolella The Body Positive -järjestö on tietääkseni ensimmäisiä tahoja, joka otti varsinaisen kehopositiivisuuden käsitteen käyttöönsä. He määrittelivät kehopositiivisuuden merkitsevän kaikkien kehojen hyväksyntää ja arvostamista. Kehopositiivisuuden puolesta puhuvien nettisivujen ja sometilien määrä on lisääntynyt viime vuosina huomattavasti. Monet ovat keskittyneet ihmisten henkilökohtaisiin tarinoihin ja kuviin, joita he ovat itsestään ottaneet. Internet ja sosiaalinen media ovat mahdollistaneet ihmisille uuden tavan tuoda erilaisia kehoja näkyviin, jolloin muutkin kuin valkoiset, photoshopatut ja timmit kehot pääsevät esille.

Vaikka kehopositiivisuus on käsitteenä suhteellisen uusi, on se siis ilmiönä ollut olemassa jo kauan aikaa. Se on vain muuttanut muotoaan eri aikoina. Yksi pro gradu -työni tarkoitus onkin yrittää päästä selville siitä, miten kehopositiivisuus on ilmiönä muuttunut ja miten se on ilmennyt. Tehtävä saattaa osoittautua liian haastavaksi, sillä tarkoituksiini sopivan aineiston löytäminen on tuottanut varsinaista päänvaivaa ja sen seurauksena aiheeni on junnannut paikoillaan jo jonkin aikaa. Vielä en kuitenkaan aio luovuttaa, sillä aihe on mielestäni äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeä.

Onnekkaiden sattumusten sarja

Jenna Saarenketo

Vielä syksyllä, aloittaessani maisterivaiheen opintoja, ei minulla ollut selkeää ajatusta graduni suuntaviivoista saatika sen aiheesta. Ensimmäisen intensiiviviikon aikana mieleeni tuli ajatus lottia koskevasta tutkimuksesta, jonka innoittamana suuntasin Seinäjoen Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museoon.

Ajatukseni oli tuolloin tehdä tutkimusta lottien palveluun lähtemisen motiiveista. Paikalle saapuessani minua odotti kasa kansioita, joihin on taltioitu lottien henkilökohtaisia arkistoja sekä Lotta Svärd -järjestön kokouksien pöytäkirjoja. Tarkastelin aineistoja muutaman intensiivisen päivän ajan, löytämättä kuitenkaan sellaista aineistoa, joka olisi sopinut graduni alkuperäislähteeksi. Viimeisenä arkistopäivänä kävin läpi erästä kansiota, joka sisälsi Etelä-Pohjanmaan läntisen piirin puheenjohtajan sisaren kunniakirjoja, lottalauluja sekä useita kopioita Mannerheimin päiväkäskystä. Kansio ei siis tuntunut aluksi kovinkaan mielenkiintoiselta, kunnes asiakirjojen välistä löytyi kirjekuori, jonka sisään oli laitettu muutamia piirin puheenjohtajalle osoitettuja kirjeitä. Niitä selaillessani käteeni osui keltaisille kirjepapereille kirjoitetut kolme kirjettä, joiden vesileimat olivat Saksasta.

Lukiessani ensimmäistä kirjettä kävi ilmi, että kirjeet lähettänyt lotta oli viettänyt kesän 1943 Saksassa 17 muun lotan kanssa virkistys- ja palkintomatkalla. Kirjeistä kävi myös ilmi, että lotat oli kutsuttu matkalle Saksan puolustusvoimien vieraaksi. Tässä vaiheessa mielenkiintoni heräsi, mutta ajattelin, että aihetta olisi käsitelty jo yhdessä, jos toisessakin tutkimuksessa. Kotiin päästyäni kirjeet olivat kuitenkin edelleen mielessäni ja aloin googlettelemaan aihetta enemmän, vain todetakseni, ettei lottien Saksaan suuntautuneista virkistys- ja palkintomatkoista löytynyt internetin ihmeellisestä maailmasta juuri mitään, Fanni Luukkosen tekemiä matkoja lukuun ottamatta. Seuraavana päivänä siis kirmasin takaisin arkistolle tutkimaan kirjeitä tarkemmin ja taltioimaan ne myöhempää käyttöä varten.

Nuo kolme kirjettä sysäsivät liikkeelle arkistojen ja museoiden läpikäymisen; Kansallisarkistosta, Tuusulan lottamuseoon, josta seuraava johtolanka vei Poriin Satakunnan museoon. Lähteiden kerääminen on ollut palapelin kokoamista pienistä tiedon muruista ja välillä olo on ollutkin kuin Holmesilla. Tähän mennessä on selvinnyt, että matkoja järjestettiin yhteensä viisi, joista ensimmäinen toteutettiin luultavasti alkuvuodesta 1943 ja viimeinen kesällä 1944; kyseinen lottaretkikunta palasi takaisin Suomeen elokuussa, juuri ennen Suomen ja Saksan välien katkeamista.

Muutaman onnekkaan sattumuksen kautta tulin löytäneeksi nuo kolme kirjettä, joiden siivittämänä gradun teko on nyt siirtymässä aineiston keruuvaiheesta sen analysoimiseen ja kesän jälkeen on toivottavasti jo tekstikin kasassa.

Kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija.

Ihana, kamala nuoruus

Krista Kalaja

Vuosi sitten keväällä löysin sattumalta yläasteaikaisen päiväkirjani. Sen lisäksi, että 15-vuotiaan tytön elämäntuska oli koomista kaikkine draamoineen, huomasin pohtineeni kirjoituksissa omaa nuoruuttani suhteessa vanhempieni nuoruuteen. Asuimme samassa kaupungissa, jossa isänikin oli nuoruutensa viettänyt, mutta äitini nuoruus oli mennyt maaseudulla. ”Kuinka se kesti, kun täälläkin on näin tylsää!” Alkuperäisversiossa huutomerkkejä oli vielä muutama lisää.

Isäni tarinat nuoruudesta olivat tulleet tutuiksi, sillä hänellä oli tapana kertoa hyvinkin vaiherikkaasti nuoruudestaan ja lapsuudestaan. Välillä tarinoissa oltiin peilityynen Saimaan rannalla, välillä vilkas nuori mies tappeli naapurikunnan poikien kanssa niin, että hiekka vain pöllysi. Se mikä tarinoissa sai hieman värikynää tai mitkä osat jätettiin kertomatta, ei oikeastaan haitannut. Ne olivat joka tapauksessa viihdyttäviä kuvauksia hänen menneisyydestään.

Olin alun perin ajatellut graduni aiheen liittyvän jollain tavalla terrorismin kulttuurihistoriaan, mutta olin alkanut pikku hiljaa tulla toisiin aatoksiin. Maailman tapahtumat ahdistivat, joten koin etten pääsisi niistä eroon, jos tekisin aiheesta vielä gradunkin. Lukiessani vanhaa päiväkirjaani sain uuden idean. Mitäpä jos tekisin graduni nuoruudesta? Nuoruusmuistot tuntuivat olevan aihe, joka herätti tunteita niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta moni kaipaili tuota huoletonta aikaa, mutta toisaalta moni muistaa sen epävarmuuden vuosina.

Olen myös aina ollut kiinnostunut ihmisten elämäntarinoista. Muistan jo lapsuudessani lukeneeni tyttö- ja seikkailukirjojen lisäksi myös elämäkertoja. Yleensä ne olivat jonkun fanittamani laulajan tai näyttelijän tarina siihen asti eletystä elämästä. Erityisen hyvin muistan ahmineeni Spice Girlsistä eronneen Geri Halliwellista tehdyn kirjan. Minusta oli ihanaa päästä sisälle ihailemani henkilön elämään, eikä sillä ollut väliä kuinka tosia kerrotut asiat oli.

Miettiessäni miten saisin kerättyä nuoruusmuistoja, sain kuulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa olevasta kirjoituskilpailuaineistosta. Se oli vuonna 2010 järjestetty Oi nuoruus -kilpailu, johon haluttiin kaikenikäisten suomalaisten nuoruusmuistoja. Koska haastatteluiden järjestäminen olisi tuonut omat haasteensa, koin parhaaksi käyttää tätä kirjoituskilpailua aineistona gradussani. En vielä tässä vaiheessa ollut aivan varma, minkä ikäluokan nuoruutta haluaisin lähteä tutkimaan.

Ensimmäinen kertani arkistossa oli vaikuttava. Ystävällinen virkailija oli kerännyt minulle useamman vuosikymmenen nuoruusmuistoja, jotta voisin rauhassa ensin tutustua ja katsoa minkälaisesta aineistosta oli kyse. Varovasti aloin selailla papereita aloittaen 1920-luvun muistoista, ja joukossa oli muun muassa käsin kirjoitettu kirje. Olin heti alusta asti vakuuttunut, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Aika kului kuin siivillä, kun uppouduin mitä erilaisempiin muistoihin.

Useiden arkistossa vietettyjen päivien ja tuntien jälkeen päädyin lopulta 2000-luvulla nuoruuttaan eläneiden muistojen pariin. Muistitietotutkimuksessa mielestäni mielenkiintoisinta on juuri se, miten eri tavalla ihmiset ovat esimerkiksi oman nuoruutensa kokeneet ja miten erilaisia merkityksiä samat menneisyyden tapahtumat saavat riippuen niiden kirjoittajasta. Kiinnostavaa on myös se, miten eri tavoilla elämänvaiheitaan voi kuvata. Toiset kirjoittavat kronologisesti edeten ja itselleen tärkeitä asioita kertoen, kun toiset saattavat kirjoittaa kolmannessa persoonassa tai runon muodossa. Kaikki kertovat kuitenkin sitä omaa tarinaansa ja kaikki ne ovat tärkeitä tutkimuksen tekijälle.

Olen mielestäni tehnyt graduni kanssa oikeita valintoja ja onnistunut yhdistämään kaikki itseäni kiinnostavat asiat. Toisaalta olisi mielenkiintoista tietää, millaiseksi graduni olisi muotoutunut, jos olisin kerännyt aineistoni haastattelemalla. Suullinen ja kirjallinen muistitieto eroavat kuitenkin toisistaan jonkun verran ja tämä tietenkin vaikuttaa lopputulokseen. Muutenkin aineistoa lukiessani mieleen nousee koko ajan uusia ideoita, miten voisin sitä hyödyntää.

Näitä muistoja lukiessani palaan aika-ajoin myös omiin muistoihini, sillä aineisto sijoittuu aikaan, jolloin itsekin olen viettänyt nuoruutta. Olen aika hyvin pystynyt olemaan sekoittamatta muistoja omiin kokemuksiin, mutta välillä tutkimuskirjallisuutta lukiessani olen kokenut huvittuneisuuden ja kaihon tunteita. Essi Huuhkan ja Aino Tormulaisen kirjoittama Ysärikirja on aiheuttanut välillä tällaisia hetkiä. Pelkästään kuvat Kindermunasta tulleesta huippuharvinaisesta vaippahousuisesta kilpikonnasta herättää edelleen kateuden tunteita. Siskoni nimittäin onnistui aina saamaan ne parhaat kilpparit, kun taas oma kohtaloni oli saada tylsiä autoja. Suurin osa tunteista on kuitenkin positiivisia: pelkästään Spice Girls -tuotteiden näkeminen tuo mieleen muistot siitä järjettömästä fanituksesta ja siitä onnentunteesta, kun syntymäpäivälahja osoittautui lipuiksi maustetyttöjen loppuunmyytyyn konserttiin.

Kirjoittaja on Turun yliopiston kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija.

Haastattelun haasteita

Kirjoitan pro gradu tutkielmaani new age henkisyydestä ja henkisyyden kentällä esiintyvistä terveyskäsityksistä 2000-luvun Suomessa. Aiheeni on tutkimuksen kentällä siten kiinnostava, että henkisyyden kenttä Suomessa on käynyt läpi uudistumista juurikin tässä viimeisimpien vuosikymmenien aikana. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tutkimuskentälläkin on tapahtunut muutosta. Minulle oli oikeastaan aika selvää jo heti yliopistoon tullessani muutama vuosi sitten, että haluaisin olla osana tätä tutkimuksellista muutosta.

Käytän pro graduni alkuperäisaineistona haastatteluja. Teen itse kuusi haastattelua eri puolilla Suomea ja olen haastatellut esimerkiksi pappia, meridiaanihoitajaa, energiahoitajaa, mindfullnessohjaajaa ja psykiatria. Haastattelujen tekeminen on kokonaisuudessaan äärimmäisen kiinnostavaa ja inspiroivaa. Heti aluksi minun on kuitenkin todettava se olennaisin, jonka kaikki haastatteluja tekevät tietävät. Positiivinen puoli haastattelujen tekemisessä on nimenomaan se, että tutkija saa itse luoda oman aineistonsa. Negatiivista haastatteluissa on puolestaan se, että tutkija joutuu itse luomaan oman aineistonsa. Tämähän tarkoittaa käytännössä tietysti sitä, että haastattelujen tekemisellä on kaksi puolta kuin kolikolla.

Positiivista haastattelujen tekemisessä on se, että haastattelemalla ihmistä itse, saat kysyä juuri ne kysymykset mitkä sinua askarruttavat ja kiinnostavat. Oman aineiston kokoamalla on mahdollista vastata hyvinkin spesifisti juuri niihin omiin tutkimuskysymyksiin. Tämä puolestaan avaa ovia erilaisiin uudempiin tutkimusotteisiin ja mahdollistaa tutkimusongelmien käsittelyn tavalla, jota ei välttämättä ole aiemmin juurikaan tehty. Lisäksi oma aineisto mahdollistaa asioiden tarkastelun uuden aineiston pohjalta – sellaisen aineiston pohjalta, jota yksikään muu tutkija ei ole vielä tehnyt,
mikä on minusta yksi haastattelun suurimmista plussista.

Negatiivisemmalle puolelle tulevat ehkä ne vähemmän inspiroivat asiat. Haastattelujen teon tuomaa työmäärää ei todellakaan vähätellä. Haastattelujen tekemiseen liittyy myös valtava määrä liikkuvia osia, eikä mokattuihin tilanteisiin oikein voi palata. Haastattelujen tekemiseen täytyy panostaa todella paljon ja oman tutkimuksen punainen lanka sekä suuntaviivat on oltava todella selkeinä mielessä siinä vaiheessa, kun haastattelua alkaa vasta suunnitella. Haastattelun rakenne pitää kasata, omat ajatukset
aiheesta pitää kasata ja kaikkein tärkeimpänä on muistaa laskeutua siihen mielentilaan, että informantin mielipide on haastattelutilassa ainoa asia, jolla on mitään väliä. Haastattelun jälkipuinti on yhtä lailla valtavan iso työ. Ensin haastattelusta tehdään litteraatio, jossa kestää helposti parikin  päivää. Nyrkkisääntönä on, että tunnin haastattelun litterointi kestää noin kymmenen tuntia. Vasta kaiken tämän jälkeen tutkija voi alkaa ajatuksella purkaa haastattelumateriaalia.

Haastattelujen käyttöä materiaalina omassa tutkimuksessa kannattaa kyllä perustella itselleen ja tutkimusta lukevalle todella tarkkaan. Samoin haastatteluihin liittyy paljon pienempiä juttuja, jotka täytyy pitää mielessä ja hoitaa kunnialla. Muotoseikat saattavat välillä turhauttaakin, mutta kyllä tehty työ sitten lopussa palkitsee. Haastattelujen tekoa ei kannata pelätä, eikä niitä kannata vältellä, mutta haastattelujen metodologiaan kannattaa kyllä perehtyä jonkin verran ennen kuin itse ampaisee radalle. Lopulta haastattelujen tekoon muodostuu sopiva rutiini vain harjoittelemalla ja tekemällä.
Suosittelen kuitenkin kokeilemaan!

Tekstin on kirjoittanut kulttuurihistorian maisterivaiheen opiskelija Nea Uusisalo