Odotuksia

Aloitin kulttuurihistorian opinnot syksyllä 2016 ja mielessäni oli alusta saakka aika selkeäkin suunnitelma siitä, mitä aihepiiriä tahdoin gradussani tarkastella. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin olen esitellyt graduaihettani ja suunnitelmiani jo aika monessa yhteydessä, mutta kaikesta esittelemisestä huolimatta sitä gradua ei vielä oikeasti ole missään muodossa olemassa. On vain paljon lähdemateriaalia, ajatuksia, suunnitelmia ja – odotuksia.

 

Hieman jännittävä tosiasiahan on, että niin kauan kuin tekstiä ei ole kirjoitettu ei, kaikesta suunnittelusta ja hahmottelusta huolimatta, oikeastaan voi tietää, minkälainen teksti siitä tulee. Tai ehkä vielä tarkemmin ilmaistuna, ainakaan niin kauan kuin tekstin taustamateriaalia ei ole käynyt huolella läpi ja siivilöinyt ei voi tarkasti määrätä, mihin suuntaan tutkimus lopulta tulee viemään. Jokainen suunnitelma, esittely ja keskustelu aiheesta vie eteenpäin, mutta tässä vaiheessa on kuitenkin lopulta olemassa vain erilaisia alustavia dokumentteja ja tekstin palasia tietokoneen muistissa, materiaalia erilaisissa arkistoissa ja työpöydällä sekä monia odotuksia omassa (ja kenties ohjaajien ja lähipiirin) mielessä.

 

Sen sijaan, että ahdistuisi tästä ainesten määrästä, kaikesta epämääräisyydestä ja monista odotuksista, pitäisi oikeastaan onnitella itseään. Yritän selittää, miksi ajattelen näin.

 

Tutkimusaiheeni on Volter Kilven yhteiskunnallinen ajattelu, tarkemmin olen toistaiseksi rajannut aiheen käsittelemään niitä kysymyksiä, jotka liittyivät Turun suomalaisen yliopiston perustamisen aikoihin (puhutaan noin vuosista 1917-1920). Turun yliopiston perustaminen on ajallisesti kohtuullisen selkeästi rajattavissa oleva aihe ja se mahdollistaa kuitenkin samalla erinomaisesti sen, että pääsen tarkastelemaan Kilven yhteiskunnallista ajattelua laajemminkin. Erityinen näkökulmani on Kilven kirjeenvaihto aiheesta ja tärkein alkuperäislähteeni onkin Volter Kilven kirjeenvaihto hänen vaimonsa Hiljan kanssa. Olen työskennellyt tämän kirjeenvaihdon parissa eri tavoin jo vuodesta 2011 ja monin paikoin tunnen tämän laajan (kaiken kaikkiaan vuosille 1905-1924 ajoittuvan) ja kiehtovan kirjeenvaihdon varsin hyvin.

 

Niin, Volter…pitkistä lauseistaan tunnettu Volter Kilpi! Volter on aina onnistunut lataamaan minuun suuria odotuksia. Kun ensimmäistä kertaa aloin työskennellä hänen kirjeenvaihtonsa parissa, oli mielessäni vain jotenkin viattomasti, että olisi kiva toteuttaa Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolle konsertti, jonka dramaturgia pohjautuisi Volter ja Hilja Kilven (os. Vanhakartano) rakkauskirjeisiin. Kun sitten erinäisten vaiheiden kautta sain käsiini nämä rakkauskirjeet osoittautuivat ne varsinaiseksi rakkauseepokseksi. Kyse ei ole mistään muutamasta laihasta lappusesta vaan tiheästä, intensiivisestä, palavasta kirjeenvaihdosta, jossa kaksi ihmistä tutustuu ja lähestyy toisiaan aidosti sydämensä avaten. Seurusteluvuosien kirjeenvaihtoon tutustuminen, joka käsitti vain vuodet 1905-1907, oli aikaa vievä, suuri ja palkitseva prosessi. Materiaali ei kuitenkaan päästänyt otteestaan konsertin jälkeenkään ja niinpä siitä oli toimitettava kirja, joka ilmestyi vuonna 2013.

 

Toimitettuani rakkauskirjeenvaihdon heräsi tietenkin uusi kysymys, odotus siitä, että mitä sitten tapahtui? Mitä tapahtui, kun Volter oli kirjoittanut ennen avioliittoon astumista viimeisen lauseensa Hiljalle, lupauksen: ”Olen sinulle niin hyvä kuin minä voin.” No, Volterin ja Hiljan avioliitosta muodostui onnellinen, virallinen määritelmä kai on jossain kirjassa ollut mainittuna, että liitto oli tasapainoinen, että puolisot täydensivät hyvin toisiaan. Minähän palasin kirjeiden äärelle uudestaan ja jatkoin lukemista suurin odotuksin. Ja muistan hyvin, kun sitten ensimmäistä kertaa luin kirjallisuusarkistossa kirjeitse käydyn riidan Volterin ja Hiljan välillä. Apua! Pelästyin ensin, että siinäkö se sitten oli se rakkaus, onnelliset odotukset eivät täyttyneetkään. On varmasti syynsä, miksi elokuvat ja sadut päättyvät usein tiettyyn onnellisten odotusten kohtaan, mutta oikeastaan luettuani riidan ja sen selvitykset ja kaiken sen elämän, mitä sitten tapahtui, ajattelen, että hankaukset, rosot, vaikeudet ovat oikein käytettyinä mahdollisuuksia löytää yhä lähemmäs toista ihmistä. Jos kaikki elämässä olisi sellaista kuin odottaa, niin tavallaan katoaisi kai koko syykin elää. Lisäksi tämän rakkauden vaatiman kilvoittelun kautta löytyy komeita rakkauden määreitä Kilpien kirjeenvaihdosta avioliiton ajalta. ”Kahden ihmisen yhdessäolo on pyhä asia, he muodostavat kahden yhteisen maailman ja niinpaljon sisäisyyttä pitää heillä olla, että he riittävät toisillensa kaikeksi siksi onneksi ja lohdutukseksi, mitä elämä yleensä voi ihmiselle tarita. He ovat yhdessä kuin laajennettu itse. Toisillensa ovat he kuin armo, suojelus, rohkaisu ja oikaisu.” (Volterin kirje Hiljalle 9.5.1919.)

 

Ja entä odotuksista sitten tässä tilanteessa? Nyt, kun aiheenani on Volter Kilven yhteiskunnallinen ajattelu ovat odotukset taas korkealla, tahtoisin toki kirjoittaa ajatukseni tästä suuresta idealistisesta humanistista, jonka ainutlaatuiset ajatukset sopivat suoraan sovellettavaksi nykyajan yhteiskunnan haasteisiin. Kilpi on kirjoittanut nimittäin muun muassa siitä, miten kansat eri maissa kehittyvät jatkuvasti luonnollisten muutosliikkeiden, vaellusten ynnä muiden kautta. Kilpi näkee kansan jatkuvasti kehittyvänä orgaanisena kokonaisuutena ja hän muistuttaa siitä, miten tärkeä vaikutus eri kulttuurien yhteensulautumisella on sivistyksen muotoutumiselle. Ja humanistisia tieteitä Kilpi puolustaa sanomalehti Uudessa Aurassa vahvalla artikkelilla siitä, miksi nimenomaan humanistisen suomalaisen yliopiston perustaminen Turkuun on suuri kansallisen kehityksen mahdollisuus. ”Suomalaisen sivistyksen suomalaisuus on oleva sitä syvempi ja suurempi, mitä yleisinhimillisemmäksi se kirkastuu. – – – Suomalaisuuden pelastus on suomalaisuuden europalaistumisessa.” (Uusi Aura 28.2.1919.) Nämä lausunnot esimerkiksi vaikuttavat varsin ajankohtaisilta oman aikamme näkökulmasta. Toisaalta Kilpeä on monesti tulkittu ja moitittu arvoiltaan vanhakantaiseksi. Monarkian kannattajana Kilven on ajateltu elitistisesti pitävän kansaa epäkelpona hallitsemaan itse omaa maataan.

 

Materiaaliin kohdistuu siis eri tilanteissa monenlaisia odotuksia. Ja huomaan vahvasti, että tutkijana on tärkeä olla mahdollisimman hyvin tietoinen omista odotuksistaan tutkimuskysymykseen ja käytössä olevaan materiaaliin liittyen. On siis hyvä, että ei vielä tiedä, miten gradu tulee muotoutumaan. Odotukset ovat myönteisiä, mutta vastaukset ovat avoimia. On arvokkaampaakin aidosti kysyä, sen sijaan että oikeastaan johdattelisi lähdemateriaalinsa vastaamaan halutulla tavalla. Alussa ei vielä tarvitse (eikä voikaan) tietää, mitä lopussa tulee tapahtumaan.

Laura Kokko

Volter Kilven yhteiskunnallista ajattelua valottavat hyvin hänen teoksensa Kansallista itsetutkistelua 1917 sekä Tulevaisuuden edessä 1918. Volter ja Hilja Kilven kirjeenvaihtoa on ilmestynyt teoksessa Laura Kokko (toim.) Volter ja Hilja: ”ovat sanasi niinkuin valoa minulle” Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa. 2013, Kirjapaja.

Mainokset
Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Ajatelmia sirkusgradusta

Hiljalleen tuloillaan olevan 1800-luvun sirkusaiheisen graduni palaset työstyvät alitajunnassani ja muotoutuvat konkreettisen tutkimussuunnitelman muodoksi sekä siitä seuraavaan työn alla olevaan etappiin eli johdantoluonnokseen. Tässä blogissa pohdin, mitä näistä palasista muodostuu ja miksi haluan kirjoittaa 1800-luvun sirkuksesta yleensä.

Sirkustaide on kautta aikojen muotoutunut yhteiskunnan viihteellisten mieltymysten ehdoilla sekä valtiovallan sanelemien lakien mukaan. Sirkustaide ja sirkusyritykset ovat omalla toiminnallaan vuorovaikuttaneet yhteisöön rikkoen perinteisiä rajoja, tuoneet esille kansainvälisiä vaikutteita, tarjonneet katsojille kuriositeetteja ja ehdottaneet vaihtoehtoista mutta myös kurinalaista elämäntapaa. Sirkusdynastioiden ammattiylpeys, etiikka ja taito hiottiin jälkikasvuille pienestä pitäen, ja monet varhaiset sirkussuvut ovat yhä elinvoimaisia. Onkin uskomatonta, miten sirkussuvut ovat sopeutuneet ajanjaksojen ja ympäristöjen alati tuomiin haasteisiin yhteiskunnan nopeiden ja voimakkaiden muutosten pyörteissä.

Sirkuksen käsitettä on muovattu ja määritelty yhä uudestaan. Nykyään sirkustaidetta määritellään erottaen perinteinen tyylilaji sekä nykysirkus, jossa eläinnumerot korvataan pääosin akrobaattisilla ja/tai teatraalisilla suorituksilla. Tänä vuonna amerikkalainen, perinteinen kolmen maneesin supersirkus Ringling Brothers & Barnum& Bailey’s “Greatest Show on Earth” sulkee valitettavasti ovensa yli satavuotisen toimintansa jälkeen. Yhtenä merkittävänä syynä ovat olleet eläinaktivistien kriittinen suhtautuminen ja jatkuvat hyökkäyset suursirkuksen toimintaa kohtaan, erityisesti elefanttien ja villieläimien pitämistä vastaan. Toisaalta haastetta on tuonut myös perheyleisön vaikea tavoittaminen viihdelektroniikan tuodessa yhä suurempaa kilpailua makumieltymyksiin. Eläinten osallisuudesta sirkusnäytöksiin en ota tässä blogissa kantaa muuten, paitsi huomautan, että monet eläintenkesyttäjät rakastavat, kouluttavat ja hoitavat eläimiään erinomaisesti, huomattavasti paremmin kuin monet harrastajat hoitavat lemmikkejään. Sirkuseläinten tutkiminen kulttuurihistoriallisesti olisikin erinomainen aihe jatkotutkimuksia ajatellen.

Oman graduni aihe käsittelee kuitenkin 1860-1890-luvulla esiintyneitä naistaiteilijoita, jotka taiteellaan saavuttivat yhteiskunnallista asemaa, tuottivat varhaista julkiskulttuuria sekä rikkoivat valinnoillaan ja elämäntavoillaan yhteiskunnallisia rajoja. Olen valinnut nuorallatanssijat Elvira Madiganin sekä Oceana Renzin tutkimukseni kohteeksi, mutta etsin vielä kolmatta naistaiteilijaa vertailukumppaniksi. Kolmanneksi artistiksi haluaisin konkreettisesti vahvan naisen eli voimanaisen, mutta alkuperäislähteistäni suomalaisista sanomalehdistä 1800-luvulta en ole valitettavasti löytänyt vielä sopivaa hahmoa, vaikka voimanaisnumerot olivat ohjelmistossa suosittuja. Ehkäpä minun täytyy yrittää tutkia ruotsinkielisillä hakusanoilla, sillä suomalainen sirkussanasto ja käsitteistö on aikakaudella muutenkin varsin ontuvaa ja puutteellista. Esimerkkinä tästä on melko helposti käännettävä käsite salto mortale, joka on yleensä artistin vaarallinen ja teknisesti vaikea suoritus, nk. bravuuritemppu, vaikkapa kaksoisvoltti. Salto mortale on suomenkielisissä lähteissä käännetty varsin vaatimattomasti “kiepsahdukseksi”. Huolimatta terminologian puutteista, sirkustaide oli Suomen alueella erittäin suosittu populaarikulttuurin muoto ja alkuperäislähteissä sanomalehdissä kirjoitetaan sirkusohjelmistoista sekä sirkuskiertueiden vierailuista melko paljon.

sirkusprinsessa-oceana-renz

Sirkusprinsessa Oceana Renz

Olen rajannut oman tutkimukseni koskemaan sirkustaiteilijoita, jotka esiintyivät isoimmissa sirkuksissa kuten Sirkus Renz, Cinicelli ja Schumann Suomen kiertueella. Esiintyvä ala on kautta aikojen ollut kirjava ja moniulotteinen ja mahdollisia tulokulmia tutkimukseen on myös valtavasti, joten itselleni rajaaminen ja aiheessa pitäytyminen “liihottelematta” tulee olemaan vaikeaa. Kiusas lähteä sivupoluille laukkaamaan on suuri, mutta ehkäpä ohjaajani Otto Latvan hienosti muotoilema graafinen kaavio auttaa tämän sirkushevosen pysymään polulla, silmät laputettuina. Kaaviossa on tiivistettynä tutkimussuunnitelmani ydin seuraavasti: 1860-1890-luvun naistaiteilijat—›suomalainen konteksti (asema, identiteetti, vuorovaikutus)—›lopputulos. Ensikeväänä näemme, miten olen onnistunut tässä tulevassa työssäni!

Mielenkiintoiseksi sirkustaiteen kulttuurihistoriallisen tutkimuksen tekee sukupolvelta toiselle välittyvä ammattitaito ja omaleimainen kulttuuri. Siihen sisältyvät sirkusryhmien sisäiset kulttuuriset perinteet, tavat erikoistua ja harjoitella lajeja, kansainväliset vaikutteet sekä vartalon muokkaamisen kulttuuri joka näkyy akrobaattien työssä myös nykyhetkessä. Käytän sanaa vartalo, koska inhoan käsitettä ruumillinen kulttuuri—mielestäni se kuulostaa kuolleelta materialta, mutta sirkustaide on kaikkea muuta kuin kuollutta taidetta. Voltit vakuuttavat yhtä lailla nykyään kuin 1800-luvulla tai keskiajalla.

Haluan erityisesti tutkia naisia, koska 1800-luvun loppupuolella naisten uskottiin yltävän yhä uskomattomimpiin suorituksiin, jopa miesten veroisesti, joten naistaiteilijat saattoivat saavuttaa sekä taloudellista menestystä että populaarista suosiota. Naistaiteilijoiden harjoitteluohjelmaan kuului erityisen paljon voimatreeniä puntteja nostaen, varsinkin jos trapetsille tai köydelle kiivettiin. Sukupuolirajat saattoivat olla myös sirkuksessa häilyväisiä ja niitä tuotettiin tarkoituksella.

Vaikka oma graduni on niche ja tarkasti rajattu, se kuitenkin heijastelee sirkuskulttuurin merkityksiä ja symboleja laajemmassa kontekstissa suhteessa nykyhetkeen. Sirkus on kansainvälistä taidetta yhdistäen ja haastaen toiminnallaan niin valtiollisia rajoja kuin yhteiskunnallisia rajoja. Toivonkin, että sirkustaidetta ymmärretään tulevaisuudessa paremmin Suomessa. Sirkustaiteen juurien tietoinen rakentuminen voi alkaa pienestä. Itse miellän että tuleva graduni ja muutama sirkuskirjahankinta Turun yliopistoon tutkimuksia varten on yksi pieni askel eteenpäin, yksi palanen, vaikka kokonaisuus ei olisikaan saavutettavissa. Sven Hirn on muuraannut mielestäni hyvän perustan, jonka päälle sirkustutkimusta on mahdollista pystyttää, jatkaa ja tulkita tulevaisuudessa.

-Pauliina Räsänen

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Nosce te ipsum – tunne itsesi

Syksy 2014. Maisteriopinnot aloittava tutkimusverstas oli meneillään ja olimme juuri vetäytyneet ruokatauolle. Istuin samassa pöydässä Hannu Salmen kanssa, joka oli toinen oppiaineemme professoreista ja myös tuleva graduohjaajani. Hannu kyseli pöydän ympärillä olleilta heidän tulevista graduaiheistaan ja itse esittelin lyhyesti oman suunnitellun aiheeni, joka oli vielä tässä vaiheessa hyvin epämääräinen kokonaisuus. Muistan olleeni aika epävarma aiheen suhteen ja halusinkin varmistaa Hannulta sen sopivuuden. Tämä epävarmuuden tunne oli ensimmäinen varoitusmerkki tulevista ajoista, mutta en vielä siinä vaiheessa sitä ymmärtänyt.

 

Olen aina ollut erityisen kiinnostunut historiasta, mitä vanhempi sen parempi. Joten ei ollut mikään yllätys, että päädyin Turun yliopistoon lukemaan kulttuurihistoriaa pääaineenani. Jo opiskelujen alkuvaiheessa, minulle oli selvää, että tulisin keskittymään antiikin ajanjaksoon, joten sivuaineiksi muodostuivat luonnollisesti klassilliset kielet, latina ja kreikka. Kun oli aika suorittaa kandin tutkielma, törmäsin kuin sattumalta sopivaan aiheeseen: antiikin Rooman naisgladiaattorit. Aivan kuten gradun kohdalla, olin ennen kandiseminaarin alkamista tuskaillut jo jonkin aikaa oikean aiheen valitsemisessa, mutta kun lopulta löysin antiikin naisgladiaattorit, kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen. Tiesin heti, että tässä on minun tutkielman aihe.

 

Mutta palatakseni vuoteen 2014. Olin viettänyt koko kesän kuumeisesti, ja jopa tuskaisesti, pohtien sopivaa aihetta gradulleni. Yksinkertaisinta olisi ollut jatkaa jo tutusta kandiaiheestani, mutta tässä kohtaa prosessia kaikki alkoi mennä vikaan. Jostain syystä olin saanut päähäni, että aihe ei ollut sopiva. Alkuperäisaineiston määrä oli erittäin vähäinen. Pelkäsinkin, että pystynkö saamaan siitä gradun laajuisen tutkielman. Olin myös epävarma omasta kielitaidostani alkuperäistekstien käsittelyn suhteen: omasinko riittävästi ymmärrystä latinasta saadakseni kaiken irti materiaalista ja tehdäkseni sille oikeutta. Halusin myös saada gradun tehtyä mahdollisimman nopeasti, mahdollisesti vuoden, puolentoista sisällä. Päädyinkin lopulta valitsemaan tutkimuskohteekseni HBO:n vuonna 2005–2007 esittämän televisiosarjan Rooma, joka käsitteli Rooman tasavallan lopun myrskyisiä vaiheita. Näin jälkeenpäin ajateltuna, tässä valinnassa ei ollut mitään järkeä. On totta, että sarja tarjosi riittävästi tutkimusmateriaalia ja en tarvinnut siihen latinan kieltä. Sarja myös sijoittui minulle niin tuttuun antiikin Roomaan, mutta itse tutkimusala oli täysin vieras. Koko opiskelujeni ajan olin keskittynyt antiikkiin ja nyt olinkin yhtäkkiä siirtynyt populaarikulttuurin maailmaan. Tästä huolimatta pidin pääni. Tässä oli tuleva graduaiheeni. Aloitin maisterivaiheen seminaarit ja perehdyin uuteen aiheeseeni. Tein tutkimussuunnitelmia ja alkeellisia versioita johdantoluvusta, sain lopulta jopa väännettyä jonkinlaisen käsittelyluvun, tosin hyvin keskeneräisen sellaisen. Ennen kuin huomasinkaan, oli kulunut puolitoista vuotta. Alkuperäisten suunnitelmieni mukaan, minun olisi pitänyt jo valmistautua tähän mennessä. Sen sijaan työni oli täysin alkutekijöissään. Olin myös saattanut itseni siihen pisteeseen, että koko gradun ajatteleminen oli ahdistavaa. En yksinkertaisesti tuntenut saavani otetta aiheesta, joka vielä puolentoista vuoden jälkeen tuntui vieraalta. Näin jälkeenpäin ajateltuna tähän oli yksinkertainen syy. Olin antiikin tutkija ja antiikin maailma oli se missä tunsin olevani kotona. Valitettavasti omien epävarmuuksieni ja pelkojen takia minulla kesti kauan tajuta tämä yksinkertainen tosiasia.

 

Oli kulunut siis puolitoista vuotta graduopintojeni alkamisesta ja olin ajanut itseni umpikujaan. Lopulta tajusin, että jotain oli tehtävä. Olin jo aiemmin epävarmoina hetkinä miettinyt, josko olisi parempi yksinkertaisesti vain vaihtaa graduaihetta, palata takaisin alkuperäiseen ja tuttuun aiheeseen eli naisgladiaattoreihin. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammalta vaihtaminen tuntui. Vanhat epävarmuudet olivat yhä voimissaan. Lisäksi pelkäsin, että vaihto pidentäisi entisestään gradun tekemistä, joten roikuin itsepintaisesti kiinni aiheessani tajuamatta, että toimimalla näin itse asiassa pidensin gradun valmistumista, en lyhentänyt. En tiedä mikä sai minut lopulta tekemään ratkaisun aiheen vaihtoon. Olin todennäköisesti kypsytellyt sitä alitajuisesti jo jonkin aikaa. Lopulta jouduin myöntämään itselleni rehellisesti, että tutkimusaiheeni ei yksinkertaisesti vaan toimi. Ja jotta voisin edes kuvitella saavani graduni valmiiksi, minun täytyisi vaihtaa se, vaikka vaihto tarkoittaisikin työn pitkittymistä. Ja yllätys, yllätys. Kun lopulta tunnustin kaiken tämän itselleni, oli kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Olo oli kevyt ja ahdistus oli poissa.

 

Päätöksestäni on nyt kulunut reilu puoli vuotta. Olisi hienoa, jos voisin sanoa, että kaikki on mennyt täysin ongelmitta ja kivuttomasti, mutta harvemmin asiat menevät näin, varsinkin kun on kyse gradun kaltaisesta luomisprosessista. Ja silloin tällöin vanhat epävarmuudet nousevat yhä pinnalle. Mutta tähän ei auta muu kuin usko itseensä ja omiin kykyihinsä sekä luonnollisesti graduohjaajien apu. Kun olin päättänyt vaihtaa graduaiheeni, sovin saman tien tapaamisen Hannun kanssa, jotta voisin keskustella tilanteesta hänen kanssaan. Asia, joka minun olisi pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin. Kun sain Hannulta vihreätä valoa aiheen vaihtoon, alkoi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntua, että gradun saaminen valmiiksi oli mahdollista. Ja nyt puolivuotta myöhemmin tämä tunne on muuttunut varmuudeksi. Varmuudeksi siitä, että graduaiheen vaihto oli kaikista peloista ja epäilyistä huolimatta se oikea teko. Kadun ainoastaan sitä, etten tajunnut tehdä sitä aikaisemmin. Toisaalta näen tämän jo kaksi vuotta kestäneen prosessin opettavaisena kokemuksena. Teki elämässään mitä valintoja tahansa tärkeintä on tuntea itsensä ja luottaa siihen, että kykenee lopulta tekemään ne oikeat, joskus jopa vaikeatkin ratkaisut.

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Miksei minusta tullut futisammattilaista?

 

Kuinkahan monesti sitä kuvitteli lapsena itsensä jalkapalloammattilaiseksi potkiessaan ja pomputellessaan palloa urheilukentällä tai vähän karummalla mökkitiellä? Ammattilaisuus on ja oli eräänlainen haave varmasti monelle jalkapallosta kiinnostuneelle lapselle, niin minullekin. Ei se ikinä realistista ollut, sen verran löysä luonne kurinalaisuuden suhteen olin jo lapsena. Hauskaa leikkiä se kuitenkin oli. Harrastin jalkapalloa pikkupaikkakunnan joukkueessa, Kurikan Ryhdissä, mutta käytännössä vain keväisin ja loppusyksystä. Kesän kuumimman peli -­ ja harjoitussesongin vietin meren rannalla mökillä vapaudesta nauttien.

pallokenttä

Vaikkakin joukkueessa pelaaminen oli tärkeää ja hauskaa, en ainakaan muista vaatineeni vanhemmilta kyydityksiä joka viikko lähikuntiin peleihin. Sitä paitsi sain tiukkaa koulutusta vanhemmilta veljiltäni, isältäni ja serkultani pelatessamme 2 vs 2­pelejä.

Jalkapallon pelaaminen on onnistunut säilymään elämässäni, joten oli mieluisaa alkaa lukea suomalaisten jalkapalloammattilaisten elämäkertoja omaa tutkimustani varten. Päädyin valitsemaan Jari Litmasen, Sami Hyypiän ja Mikael Forssellin elämäkerrat tutkimukseeni. Minua alkoi kiinnostaa, miten ammattilaisten lapsuutta ja nuoruutta kuvaillaan elämäkerroissa. Pro gradu ­- tutkielman aiheena tämä oli itselleni tutkimuksen valmistumisen kannalta elintärkeää. Löysänä luonteena tuskin olisin saanut itseäni motivoitua kovin moneen muuhun aiheeseen.

Elämäkertoja lukiessani huomasin, kuinka muistelin omaa lapsuuttani ja vertailin omaa innostustani nuoren Litmasen kuvailemaan innostukseen. Suomen kaikkien aikojen arvostetuimmalle jalkapalloammattilaiselle vapaa­aika lapsena tarkoitti ennen kaikkea pihapelejä. Minulla on tunne, että Litmasen tapauksessa pihapelit toistuivat ja kestivät huomattavasti pidempään kuin omat pelini. Olkoonkin, että Litmasen muistelmat saavat aikaan kyseisen tunteen. Litmasen leikit pallon kanssa toistuivat joka päivä ja elämäkerrassaan hän kertoo, että 13­-14 vuoden iässä hänelle konkretisoitui ammattilaisuus tavoitteena. Muutaman vuoden päästä hän piti itsestään selvänä, että siirtyy pelaamaan ulkomaille työkseen, jota hän ei ikinä pitänyt työnä, vaan harrastuksena.

Uskon, että Sami Hyypiä on Litmasesta seuraava, kun tehdään arvostustaulukkoa suomalaisista jalkapalloilijoista. Molemmilla heillä on mestareiden liigan voitto ja pitkä ja vakuuttava ura ulkomailla. Sami Hyypiän elämäkerta keskittyy ennen kaikkea Liverpool­uraan, mutta lapsuus -­ ja nuoruusvuosille on annettu myös tilaa. Käy selväksi, että hän alkoi vakavasti pohtia ammattilaisuutta vasta lukioikäisenä. Samat pihapelit toistuivat hänenkin lapsuudessaan, mutta myös koulunkäynti oli tärkeää. Niin oli minullekin. Joten koulumenestyksen tavoittelukaan ei riitä selittämään sitä, miksei minusta tullut ammattilaista. Hyypiän elämästä kertovan kirjan perusteella saan kuvan yltiöpäisen tunnollisesta ja kiltistä pojasta, joka tunsi velvollisuutensa ja hoiti ne tyylikkäästi. Minulle niin tärkeäksi muodostunut samaistuminen alkoi tässä vaiheessa tuntua jo vähän kaukaisemmalta.

Mikael Forssell oli aikansa ihmeteini, joka siirtyi ulkomaille Englannin Valioliigaan jo 17­vuotiaana. Se oli pieni ihme 1990-­luvulla. Esiteininä muistan olleeni vain osittain innoissani, sillä jostain syystä en ole ikinä pitänyt Mikael Forssellia merkittävänä pelaajana. Myös tästä syystä valitsin hänen elämäkertansa tutkimukseeni mukaan, sillä onhan hänen uransa kuitenkin ollut kansainvälinen ja 17 maalin tekeminen yhdessä kaudessa Valioliigassa ei ole erityisen helppoa. Olen saattanut olla väärässä kritiikkini suhteen, mutta Kurikasta käsin oli aikanaan helppo arvostella. Totta kai nautin hänen onnistumisistaan Suomen maajoukkueessa. Forssellin muistelmien perupallomaalissasteella hän ei lapsena muuta tehnytkään, kuin harjoitellut ja pyrkinyt ammattilaiseksi. Valtava intohimo ajoi häntä eteenpäin olemaan paras kaikessa, joka liittyi jalkapalloon. Litmanen ja Hyypiä vihasivat häviämistä, mutta Forssell vihasi ennen kaikkea sitä, jos hän ei itse onnistunut. Hyökkääjän egoismi nousi ja nousee Forssellin kohdalla esille. On kuitenkin tosiasia, että se palvelee joukkuetta, kun joku osaa tehdä tasaisesti maaleja ja ennen kaikkea nauttii siitä.

Forsselliin samaistumisen olisi pitänyt olla minulle
helpointa. Olenhan pelipaikaltani hyökkääjä ja nautin maalinteosta. Maalit vain tuppaavat loistamaan poissaolollaan. Ja sitä paitsi vihaan edelleen häviämistä.

-Jaakko Mäkinen

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti

Sukkasillaan keittiössä nauhurin kanssa – haastattelumuistoja

Se tunne, kun tulet ventovieraan ihmisen kotiin, riisut kenkäsi ja ryhdyt kyselemään hänen elämästään. Mahdollisesti samalla juodaan kupponen kuumaa, tai vain istutaan asiallisesti olohuoneessa. Joka tapauksessa haastattelujen tekemiseen liittyy paljon tuntemuksia, jotka jäävät usein sanomatta tai määrittelemättä keskityttäessä vain itse tulokseen; muistitiedolliseen lähdeaineistoon. On tilanteita, joissa sekä haastateltava että haastattelija voivat hetkittäin joutua mukavuusalueidensa rajamaille tai sitten kokea vapauttavaa naurua. Silti kaikesta huolimatta kerronnan ja muistin avauduttua jokin kohtaaminen voi tapahtua.DSC_0036

Olen käyttänyt muistitietoa ja haastatteluja sekä kandityössäni että tulevassa gradussanikin. Olen haastatellut niin vanhoja tuttuja kuin ventovieraita. Molemmissa tapauksissa juuri haastattelutilanteet voivat olla hieman erityisiä tilanteita, jopa koukuttaviakin. Siinä historian salapoliisityömäisyys voi näkyä uteliaisuutena menneisyyteen ylipäätään. Mitä tällä haastattelulla tuleekaan esiin? Mitä haastateltavan muistamisessa tapahtuu? Mitä jää kertomatta? Pysyykö oma pääni kasassa osatakseni kysyä oikeita kysymyksiä oikeaan aikaan?

Haastatteluissa oudoin hetki on oikeastaan aina aloitus, jossa kummankin on sekä sanallisesti että sanattomasti määriteltävä tilanteelle raamit ja pelisäännöt. Alun kankeus, esittelyt ja muut muodollisuudet on pystyttävä pitämän mahdollisimman kevyinä ja luontevina. Nauhoittimen esiintulosta tai läsnäolosta ei saisi tulla liian isoa numeroa. Usein koetan laittaa sen valmiiksi jo rappukäytävässä tai pihalla, ja siirtää sitten luontevasti pöydälle. Kunhan vain ei kämmää sitä lattialle, tai tiputa syvemmälle kassiin juuri kriittisellä hetkellä.

Käyntiin päästyä aika kiitää. Usein tuntuu hienolta saada tallennettua ihmisten tarinoita ja kokemuksia jälkipolville. Tosin tekstintämisen urakka voi myös kolkutella mielessä minuuttien kuluessa. Toisinaan voi mieleen hiipiä turhautuneisuuttakin, kun haastateltavasta ei jotenkin ”saa irti” juuri sen suuntaisia asioita joita haluaisi tutkimuksessaan käsitellä, ja aihe vain rönsyilee. Tai voi tulla aivan uusia yllättäviäkin tuloksia, saako jatkokysymyksissä tarpeeksi niistä irti? Haastateltavalta ei voi myöskään kysyä suoraan tutkimuskysymystä, tyyliin ”millainen osuus tällä on ollut kulttuuriseen identiteettiisi?” Voi vain hienovaraisesti kysellä hänen elämästään, ja kuunnella. Vasta tuloksia purkaessa voi tehdä analyysia akateemisella käsitteistöllä.

Virallisen haastatteluosuuden jälkeen ja laukkua pakatessa tunnelma toisinaan muuttuu vapautuneemmaksi ja rupatteluksi. Samalla ei kuitenkaan aina halua liian tuttavallista tunnelmaa, se tuntuisi oudolta. Jonkinlainen ”ammatillinen etäisyys” olisi pyrittävä säilyttämään, tuleehan haastattelija käyttämään kyseisen ihmisen elämänkokemuksia akateemisen tiedon tuottamiseen. Haastattelun jälkeen haastateltavan mieli myös usein herää yksityiskohtiin. Muisti on ikään kuin viritelty, ja joskus he eivät ole itsekään ajatelleet koko asiaa vuosiin. Kenkiä laittaessa tekisi mieli laittaa nauhuri vielä päälle. Miten tällaiseen rupattelutietoon pitäisi suhtautua? Se on kuitenkin haastattelun ulkopuolista aineistoa eikä siis sopimuksen alaista. Onkin tullut sovittua tosinaan myös uusintahaastatteluja tällaisten eteiskeskustelujen tiimoilta.

Joka tapauksessa haastattelujen mahdollisuus on suuri rikkaus. Montako kertaa lyhytsanaista ja aukkoista kirjallista aineistoa läpikäydessä tekisi mieli vain kysyä joltakin tekstin tuottaneelta aikalaiselta suoraan? Mitä ajattelit tuolloin? Miksi tämä on ollut näin? Haastattelujen kautta tämä parhaimmillaan toteutuu!

Mari Agge

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Juuria jahtaamassa

Keväällä sain tehdä neljä graduhaastattelua liittyen kantrimusiikin menneisyyteen Suomessa. Tein haastatteluja sekä täällä Turussa että Helsingissä, joten rupeamaan kuului myös ”opintomatkoja”. Aloittelijana kaikki ei tietenkään mennyt täydellisen nappiin. Olin toki enemmän tai vähemmän valmistautunut haastatteluihin, mutta tein silti mitä typerimpiä virheitä, ja tietysti juuri niitä, joista 20151007_174415_resized
minua oli varoitettu. Tekstintäessäni esimerkiksi manailen yrittäessäni kymmenettä kertaa saada nauhurilta selvän, minkä amerikkalaisen nimen haastateltava milloinkin mainitsee. Miksi, voi miksi en kirjoittanut mainittuja nimiä ja
paikkoja ylös haastattelun aikana.
Jälkiviisaudessa velloessani tunnen oloni yhtä kovakalloiseksi kuin Jukolan Jussi. Viimeisessä haastattelussa aloin lopulta kirjoittaa nimiä ylös sitä mukaan kun niitä mainittiin. Lession learned!

Näistä ja vastaavista pikkuhankaluuksista huolimatta koin hienoja het
kiä napsautettuani nauhurin käyntiin. En vaihtaisi kohtaamisia näiden kaiken kokeneiden konkareiden kanssa mihinkään muuhun, kenties helpompaan, tapaan kerätä graduaineistoni.

Ensimmäisen haastateltavani kohtasin rennosti hänen lempi-irkkupubissaan leppoisan folkrockin säestäessä keskusteluamme. Huomasimme, että vuosikymmenien ikäerosta huolimatta meillä on yhteinen ”idoli”, irlantilaislaulaja Mary Black. Toisen tapasin kirjastossa. Hän saapui paikalle
hyväntuulisen näköisenä stetson päässään. Puhkesin leveään hymyn hatun nähdessäni; jos olin hienoisesti hermostunut haastattelun sujumisesta, se totisesti kaikkosi tiehensä.

Kolmas haastateltavistani kutsui minut kotiinsa ja soitteli minulle kesken haastattelun asiaankuuluvasti rahisevia vinyylilevyjään. Kuuntelimme muun muassa Hank Williamsia; paluu perusasioihin siis! Hyllyillä oli kirjoja, kuvia ja kunniakirjoja vuosikymmenien varrelta. Tunsin päässeeni jonkun pyhättöön. Lähtiessäni laukkuuni etsiytyi, aivan luvan kanssa kylläkin, teksasilaisen kantriartistin Waylon Jenningsin omaelämäkerta ja pari CD-levyllistä haastateltavan omaa tuotantoa. Viimeinen taas kutsui minut tekemään haastattelun yksityisklubille. Hän oli toivonut ja odottanut jo kauan, että kantrin suosio Suomessa kasvaisi. Tuona huhtikuisena lauantai-iltapäivänä hän kaikessa rauhassa sikareitaan poltellen pohdiskeli kantrin voivan itse asiassa melko mukavasti tämän päivän Suomessa…

Sen kunniaksi palanen uutta kotimaista musiikkia: Tässä kappaleessa In Shackles and Chains yhdistävät voimansa vuosituhannen alussa perustettu yhtye Hoedown ja Tuomari Nur…ei kun siis Judge Bone.

 

Salla Ahvenjärvi

Kategoria(t): Yleinen | Kommentoi

Purjehdushistoria keräyskohteena

002

Olen viimeisen runsaan puolen vuoden ajan viettänyt runsaasti aikaa ”penkoen arkiston syövereitä”. Urheiluarkisto Stadikalla on tullut tutuksi, samoin kuin sen aina ystävällinen ja kärsivällinen henkilökunta. Seinäntakaisen museon henkilökuntaa yritän aina muistaa tervehtiä matkallani ”työmaaruokalaan” parkkipaikan sivuitse.

Alftanin aineisto, johon viime syksynä kompastuin, käsittää 17 hyllymetriä materiaalia, yhteensä 203 kansiollista kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, käsikirjoituksia, päiväkirjamerkintöjä, vuosikirjoja ja valokuvia. Lisäksi aineistossa on myös kaksi lokikirjamaista matkakertomusta, jotka ovat tutkimukseni pääasiallinen lähdeaineisto.

Alftan keräsi oman seuransa, Nyländska Jaktklubbenin, lisäksi lukuisten muiden seurojen vuosikirjoja, jäsenlehtiä ja käsikirjoja. Niitä on useiden vuosikymmnien ajalta. Aineistossa on suomalaisten ja ruotsalaisten purjehduslehtien vuosikertoja, mutta myös tanskalaisia, norjalaisia, saksalaisia ja yhdysvaltalaisia julkaisuja. Alftan kirjoitti 1930-luvulta lähtien artikkeleja pohjoismaisiin lehtiin, joten niiden säästäminen on ymmärrettävää. Kuitenkin muun materiaalin määrä on huomattava. Kuinka paljon ne ovatkaan vieneet tilaa! Missä Alftan on niitä säilyttänyt?

Alftan jäljitti veneyksilöiden historiaa eri ihmisten pyynnöstä. Aineistosta löytyy tätä koskevaa kirjeenvaihtoa varsin runsaasti. Alftan mainitsi tehneensä veneiden historian selvitystyötä vielä sittenkin, kun ei enää vanhuuden ja huonontuneen liikuntakyvyn vuoksi päässyt itse purjehtimaan. Eivätkä nuo kirjeet ole lyhyitä parin sivun koonteja ranskalaisine viivoineen, vaan seikkaperäisiä selvityksiä veneistä ja ihmisistä, jotka kytkeytyivät toisiinsa joskus yllättävilläkin tavoilla. Vaikuttaa siltä, että toisten ihmisten auttaminen veneidensä historian selvittämisessä antoi jotain myös Alftanille itselleen, ja piti hänet henkisesti lähellä rakasta harrastusta.

Nykyään, kun monet puhuvat ”paperittomasta toimistosta” ja tiedon siirtämisestä muistitikuille ja pilvipalveluun, tuntuu yhden ihmisen keräämä, käsissä rapisteltava tietopankki ja sen laajuus poikkeuksellisen hienolta. Mieleeni väistämättä eksyy kysymys: Miksi hän keräsi ja säästi kaiken tuon materiaalin? Muistan oman mummuni säästäneen käytettyjä viilipurkkeja, joista osan hän jopa oli päällystänyt.  Oliko säästäminen heidän sukupolvensa tapa, vai oliko Alftanilla muitakin syitä? Toivoisin niin saavani vastauksen.

Henrika Hopeavuo

Kategoria(t): Yleinen | Yksi kommentti